9.

Huhhuh! Muuta en voi sanoa. Puoli vuotta! Liian pitkä aika. Nyt sain tämän onneksi julkaistua ja kunhan saan osan 10 kuvat siirrettyä (kyllä, ne on kuvattuna koneellani) niin pääsen jatkamaan taas perheellä pelaamista. Tästä alkaakin sitten muuten 3. sukupolvikin! Noh, mutta ei sen enempää, kommentteja otan enemmän kuin mielelläni vastaan.

~*~


Pyysin vierastani istumaan ja menin hakemaan hänelle oluen, jonka hän oli valinnut kahvin sijaan. Sydämeni pamppaili villisti ja ajattelin, että hyvä niin. Alkoholi saattaisi hieman rentouttaa minuakin, jotta saisin asiani sanotuksi. En oikeastaan juonut itse yleensä kuin muutaman lasillisen viiniä kohteliaisuudeksi, mutta Rasmus oli lahjoittanut minulle joksikin lahjaksi kopallisen kaljaa, josta olin nyt hyvin kiitollinen.


Jostain syystä kalja ei vaikuttanut minuun haluamallani rentouttavalla tavalla. Se sai minut suorastaan hilpeälle ja puheliaalle päälle ja jauhoin Patricille sitä ja tätä elämästäni.


Eikä juttu jäänyt yhteen kaljaan vaan taisimme tyhjentää varastoani aika reippaaseen tahtiin. Kieltämättä minulla oli hauskaa. Kuin huomaamattani olin kavunnut Patricin syliin juttelemaan. Yhtäkkiä hän kahmaisi minut otteeseensa ja laski istumaan sohvalle.


En voinut olla nauramatta, mutta yritin pysyä vakavana.
"Saisinko luvan", Patric kysyi ilkikurinen hymy komeilla kasvoillaan.
Minä vain nauroin ja pudistelin päätäni.


En tiedä monestikko kieltäydyin ennen kun Patricin loputtomat pyynnöt tuottivat tulosta ja nousin ylös suostuakseni. Hän oli kuin humalainen herrasmies ja se nauratti minua. Kaikki se muodollisuus sai asiat tuntumaan vain ihanalta unelta, josta ei välttämättä halunnut edes herätä.


Hän veti minut aivan lähelleen ja asetteli kätensä lapaluideni päälle. Hän hymyili minulle suloisesti ja alkoi tansittaa minua ympäri pientä olohuonettani.


Yritin kohdistaa katseeni hänen kasvoihinsa, mutta silmäni harhailivat ja kikatin tyhmästi. Olin kauan sitten unohtanut alkuperäisen asiani. Se ei tuntunut häiritsevän kumpaakaan. En tiedä kauanko tanssimme, mutta lopulta prinssin tasapaino sitten petti ja vajosin kikattaen lattialle hänen vierelleen.


Nostin  hänen lattialle kolahtaneen päänsä syliini ja vaivuin suutelemaan häntä. Suudelma oli pitkä, maistui kaljalta ja haparoiva, mutta silti se huumasi minut täysin ja keskityin repimään hänen paitaansa pois. Ennen kun huomasinkaan olimme vaipuneet hikiseen rytmiin, joka ei edes häirinnyt minua.

Olin menettänyt neitsyyteni vuosia sitten rakastamalleni miehelle, jota en koskaan voinut saada. En ollut tapaillut miehiä sen koommin. Olin kokematon, mutta Patric ohjaili minua.


Kun olimme lopettaneet lattialla kieriskelyn me jatkoimme tanssimista. Ujona naisena vedin alusvaatteeni takaisin päälle ja Patric toimi samoin.


Läpi yö hän kieputteli minua käsivarsillaan tässä oluen huurruttamassa todellisuudessamme, jossa olimme vain me ja tämä yö. Huominen ei koskaan saapuisi, eikä muuta ole olemassakaan. Minä en ole mies- ja seurustelukammoinen, eikä hän ole pomoni nuorempi veli.


Sitten yhtäkkiä maailmani vain muuttui erittäin epäselväksi ja tunsin menettäväni kehoni hallinnan täysin.


Tiedän, että oli kohtuuttoman myöhä kun heräsin lattialtani Patric minuun kietoutuneena. Tunsin hänen alastoman rintakehänsä minua vasten ja yritin saada päähäni muistikuvia illasta, jonka olimme jakaneet. Nousin varovaisesti, etten vain herättäisi häntä.


Menin pesuhuoneeseeni ja nojasin raskaasti hengittäen seinää vasten oksennettuani neljästi. Päätäni särki, vatsani oli kipeä ja alavatsaani kivisti kummasti. Tiesin mistä se tunne johtui. Olin kokenut sen ennenkin. Olin harrastanut seksiä Patricin kanssa. Hikipisarat valuivat otsassani. Tiesin mokanneeni pahemman kerran. Päätin silti suhtautua asiaan kuin aikuinen nainen, vaikkei käytökseni siltä ollutkaan eilen vaikuttanut.


Kun viimein tulin ulos pesuhuoneestani löysin Patricin pukeutuneena ja tutkailemassa maalausnurkkaustani. Hän ilmeisesti kuuli tuloni, sillä hän alkoi puhua.
"Sinä kerroit eilen, että sinä maalaat muistojasi. En vain arvannut sinun olevan näin hyvä", hän myönsi hieman naurahtaen.


Hän oli keskittynyt kulmat kurtussa äitini häitä esittävään kuvaan. Minä taas katsoin minua ja Chrisiä rannalla. Siitä tuntui olevan elinikä. Tunsin kyynelten tulevan ja yritin hengitää syvään ja pistää kaiken krapulan piikkiin. Olinko kertonut myös Chrisistä? Uskoakseni kyllä. Olin tainnut selostaa koko surkean elämäni tälle miehelle.


"Se on ihan okei", Patric sanoi huomattuaan yhden kyyneleen, jota en voinut piilottaa mitenkään.
Hän tarttui käteeni, mutta vedin sen pois ja peruutin muutaman askeleen.


Patric vain käveli perässäni. En voinut edes kohdata hänen katsettaan.
"Bonnie... Minä olen pitkään ollut ihastunut sinuun. En voi väittää, ettei eilinen ilta olisi elämäni onnellisin, koska se olisi vale. Olen kuitenkin pahoillani, jos se loukkasi sinua jotenkin."
Seisoin hiljaa. En tiennyt loukkasiko se minua. Minun pitäisi olla aikuinen ja kestää tälläiset asiat, pystyä kohtaamaan todellisuus. Silti kaikki oli niin vaikeaa.
"Bonnie, minä haluaisin elämän sinun kanssasi. En ole koskaan tavannut kaltaistasi naista, taidan rakastaa sinua."


"Minä en osaa rakastaa sinua. Minä en osaa rakastaa enää ketään", sanoin ja käänsin häpeillen pääni pois.
"Minä tiedän. Sinä kerroit, että rakastuit vahingossa enoosi, koska perheesi huijasi sinua. Olen pahoillani, mutta Bonnie, älä torju minua. En tarvitse rakkauttasi. Haluaisin vain, ettet häviä elämästäni."


Sulkeuduin Patricin halaukseen. En ansainnut häntä, mutta tarvitsin hänet vierelleni. Olin ollut niin kauan yksin, että koko kehoni lämpeni hänen halauksestaan. Minusta tuntui kun kaikki olisi hajonnut palasiksi, jälleen...


"Kuule Bonnie, saisinko jäädä asumaan tänne, edes vähäksi aikaa. Minun on pitkään pitänyt muuttaa pois veljeni nurkista, mutten ole saanut aikaiseksi."
Tuijotin häntä pitkään, pidin yksinäisyydestäni, mutta samalla se ahdisti minua nurkkaan. Nyökytin päälläni hiljaa ja hän rutisti minut uuteen halaukseen.
"Vain ystäviä?" kysyin hiljaa.
Oletin vaimean nyökkäyksen olevan hyväksyvä vastaus.


Opin pian elämään Patricin kanssa ja elämämme jatkuivat ihan normaaleina, vaikka asuimmekin yhdessä. En ollut luvannut Patricille rakkauttani, mutta olimme luvanneet olla toistemme tukena. Ja sitä tosiaan tarvittiin.


Varsinkin kun tajusin olevani raskaana. Tukea tarvittiin ilmoittaessa pomolleni, hänen veljelleen, etten voinut jatkaa tanssimista. Ensin saimme molemmat kuunnella hänen raivokohtauksiaan, sitten Patric sai kuulla monta saarnaa typeryydestään ja lopulta Hector sitten oli sujut asian kanssa. Hän käski minun ottaa rauhassa ja sanoi Patricille nirhaavansa tämän, jos hän jättää minut pulaan.


Tulevaisuuteni tanssijana oli epäselvä, sillä en ollut varma miten se onnistuisi poissaolovuosieni jälkeen, mutta uskoin selviäväni vaikken voisikaan toteuttaa unelmiani sillä taholla. Kaikki oli nyt epäselvää, mutta Patric oli vieressäni kohtaamassa ne.


Elämä Patricin kanssa oli helppoa. Se oli asumista parhaan ystävänsä kanssa.


Elämä raskaan oli huomattavasti vaikeanpaa. Se oli selkäkipuja, selittämättömiä kouristuksia, mielialan vaihteluita ja tekemisen puutetta.


Yritin täyttää kaikki tyhjät hetket ruuan laittamisella.


Tiskaamisella tai muulla siivoamisella. Maalaamiseen en kyennyt enää keskittymään kun vauva potki mahassa joka päivä vaan tarmokkaammin. Mutta kotimme ainakin oli siistimpi kuin koskaan aiemmin. Lopulta en vain enää kyennyt kumartumaan kunnolla niin jouduin tyytymään kevyempään työhön.


Niinä hetkinä kun minulla ei ollut tekemistä kaikki ajatukset valtasivat ylivilkkaan mieleni. Itkin yksin kotona jatkuvasti. En voinut olla miettimättä mitä Chrisille kuuluu. Mitä hän ajattelisi tilastani. Olisiko hän onnellinen puolestani vai pettynyt kaikesta mitä olin tehnyt.


Mahani vaan jatkoi kasvuaan ja sen kanssa eläminen kävi yhä työläämmäksi ja kävin yhä hermostuneemmaksi kaikesta. Ajatukseni olivat synkempiä kuin pitkään aikaan ja yritin taas maalailla pahaa oloani pois, mutta se oli hidasta ja työlästä kun olin jatkuvasti väsynyt, nälkäinen ja ärtynyt.


Patric kohteli minua yhä kuin prinsessaa. Hän yritti tanssittaa minua kerran kuussa pitääkseen mieleni hyvänä. Minun on pakko myöntää, että ajatus oli suloinen. Pääsin hetkeksi edes hieman lähelle rakastamaani työtä ja harrastusta. En osaa sanoa kuinka hän kesti minua.


Vietimme erästä lauantaista vapaapäivää telkkarin edessä. Minä yritin keskittyä ohjelmaan. Patric silitteli hiuksiani ja tuntui olevan enneminkin keskittynyt minuun kuin edessään olevaan ohjelmaan. Välillä Patricin omistamisenhalu häiristi minua, välillä se oli ihanaa.


Puhelimen pirinä häiritsi meitä ja päätin nousta vastaamaan ja käskin miehen keskittyä ohjelmaan.


Soittaja oli Rasmus ja olin iloinen kuullessani hänen äänensä. Vaihdoimme kuulumisia jonkin aikaa.


"Mutta en minä soittanut pelkästään kuulumisia vaihtaakseni. Sinähän tiedät, että Kia on ollut pitkään huonossa kunnossa, no hänet vietiin eilen sairaalaan tarkkailtavaksi..."





Hiljaisuus valtasi mieleni ja pian koko talon kun Patric huomasi jonkun olevan vialla.




Hän tuli luokseni ja sulki minut syliinsä. Tarrauduin häneen kuin hukkuva pelastusrenkaaseen ja hän auttoi minut pöydän ääreen.


Rojahdin tuolille, enkä päästänyt kyyneltäkään. Saattoi kulua ikuisuus, ehkä toinenkin. Koko maailma olisi voinut romahtaa ympäriltäni.
"Kia on kuollut."


Vain muutama viikko Kian kuolemasta synnytykseni sai alkunsa.


"PATRIC!" rääkäisin tuskissani koko alavatsani olleen tulessa. Mies puki jo takkia päälleen ja kiikutti omaani ja melkein puki sen päälleni hädissään. Taksikin oli soitettu valmiiksi, sillä meillä ei ollut omaa autoa.


Pääsin jo viikon jälkeen terveen tyttövauvan kanssa kotiin.




Sain juuri ja juuri laskettua pienoisen kehtoonsa, jonka Patric oli käynyt ostamassa, kun mies jo kietoi minut tiukkaan halaukseen. Annoin suukon hänen poskelleen ja menin lepäämään jättäen isän tyttärensä seuraksi.


Patric ei olisi voinut olla onnellisempi ja hän vietti päivittäin niin paljon aikaa tyttärensä vierellä kuin vain suinkin kykeni.


Liian pian oli jo Kian hautajaisten aika. Ne pidettiin vanhan hautausmaanlaidalla olevassa pakanalliskappelissa. FelixLochissa oli myös vanha ja kaunis evankelis-luterilainen kirkko, mutta Kia oli ilmeisesti kuulunut johonkin pienempään uskonlahkoon. Siellä istuessani kyyneleet silmilläni tajusin miten vähän todellisuudessa olinkaan tiennyt äitihahmostani.


Saimme sanoa viimeiset hyvästimme hänelle. Kaunis lasinen arkku lepäsi alttarilla kynttilöiden ja kukkien keskellä. En voinut olla purskahtamatta hiljaiseen itkuun kun hyvästelin mummiani. Rasmus seisoi murheellisena vierelläni ja Belle seisoi vaitonaisesti Kiaa kunnioittaen kihlattunsa vierellä.


Uskontonsa edustaja piti hautaan laskun yhteydessä kauniin puheen Kiasta. He olivat ilmeisesti olleet tuttuja. Yksi virke jäi kuitenkin kaikumaan mieleeni.
"Kaikki me tiedämme, ettei maailman tasapaino voi pysyä ilman kuolemaa. Vanhan on kuoltava uuden tieltä."
Se sai minut tuntemaan syyllisyyttä, vaikka tiesin, että Kia oli vanha ja hänen oli aika siirtyä eteenpäin.


Kauniin puheen jälkeen oli hiljainen tunnelma. En silti voinut olla huomaamatta, ettei äitini edes itkenyt omansa kuoltua. Hän seisoi nilkkojaan myöten lumessa kireässä mekossaan ja katsoi kynsiään. Viha kuohahti sisälläni. Tuo röyhkeä, tunteeton nainen ei edes surrut äitinsä kuolemaa. Tiesin, etten minäkään surisi omani, koska hän ei koskaan ollut käyttäytynyt kuin äidit käyttäytyvät.




Ihmiset tulivat ennen poistumsitaan vielä kertomaan suruvalittelujaan minulle ja Rasmukselle. Osa yritti myös äitiämme, mutta hän ei tuntunut tietävän miten suhtautua niihin. Ennen poistumistani vilkaisin vielä hautaa kerran. En voinut olla näkemättä miten kauniin hautajaispuheen pitämä mies katsoi äitiäni vihainen ilme lempeillä kasvoillaan.


Elämän  jatkaminen oli vaikeaa, talo kävi pieneksi ja raha oli vähissä. Painoimme silti eteenpäin. Yritin uskotella itselleni, että edessä olivat paremmat ajat.

~*~

Kiitos ja kumarrus!