10.

Heipähei! teinpäs tämän nyt näin nopeasti kun sain itseäni niskasta kiinni! Tämä on vähän täyteluku jonka tarkoitus on vain siirtää tarinaa aavistuksen eteenpäin (:
Mutta kommentteja silti ja seuraavaa lukua yritän alkaa kuvailemaan mahdollisesti jo huomenna!

***



"Kia jätti minulle ja Rasmukselle kaiken." Sanoin tyhjällä äänellä Patricille sinä iltana kun Kian testamentti oli käsitelty.
"Rasmus jää Bellen kanssa asumaan vanhaan taloomme. Mutta meillä olisi viimein mahdollisuus ostaa oma, kunnollinen talo."
Tiesin, että tämä oli unelmiemme täyttymys, mutta samalla se todisti, että Kia todella oli poissa.



Heti kun löysimme halvan, mutta upean omakotitalon teimme kaupat. Se oli aivan uusi ja siinä oli paljon laittamista, mutta meistä se oli parasta. Nostin Chrystalin syliini ja kannoin hänet haparoivin askelin ulos kodistani, jossa olin viettänyt elämäni tyhjimmät vuodet.



Uusi omakotitalomme oli valtava. Patric oli jäänyt vanhaan kotiimme kantamaan viimeiset tavarat kuormaan. Minä ja Chrystal valloitimme talon ensimmäisenä.



Luikahtaessani sisään puoliksi avaamastani ovesta, tiesin, että olin astunut juuri valtavan harppauksen tulevaisuuteen ja jättänyt suuren osan mennyttä taakseni. Avarassa ja valoisassa aulassa oli helppoa ajatella, että voisin pysyä siinä, pienessä sadussani.



"Tähän pitää laittaa korkea aita!" hihkaisin Patricille suunnitellessamme pihaa.
"Hmmm", mies vain mutisi vastaukseksi ja näytti miettivältä.



"Sinun pitää edes teeskennellä innostunutta, ettei minulle tule paha mieli!" moitin häntä.
"Minähän olen innoissani!" Patric väitti vakavin naamoin.
Ehkä hän oli väsynyt pohtimaan kaikkea. Meillä oli takanamme monta suunnittelupäivää ja edessä oli vielä runsaita, puhumattakaan toteutuksesta.



"Ja tähän voisimme vaikka laittaa pienen uima-altaan", vitsailin.
"Aivan mainio idea! Mietin juuri ihan samaa!" Patric huudahti haltioissaan ja sai minulta vihaisen katseen.
"Noniin herra-toteutan-toivettasi palaa takaisin väsyneeksi ja lopeta tuo", sanoin, mutten voinut olla hymyilemättä hänelle.



Suunnittelut jatkuivat päivästä toiseen lähinnä niin, että minä puhuin ja Patric hoiti sitten todellisen ideoinnin. Sateisina päivinä sisustimme taloa.



Patric oli kohtuuttoman ylpeä saatuaan kasattua pihalle sekä aidan, että kasvimaan. Minun piti vähän herätellä häntä ja palauttaa maan pinnalle. Tehtävää oli vielä runsaasti, jota saisimme kaiken valmiiksi ennen talvea, jolloin voisimme siirtyä kunnostamaan sisätilat lopullisiksi.



Vaikka jotkut päviät olivat vaikeita meidän piti vain kuvitella tulevaa ja sitä, että pian se kaikki olisi takana päin ja me saisimme totetuttaa unelmiamme.



Ja niin päivät vain vierivät huomaamattamme ohitse remonttien ja laittojen ja viimein kaikki oli valmista. Elimme monen mielestä unelmaa. Patric nousi aamuisin aikaisin ja kävi herättelemässä Chrystalin, tarjosi tälle aamiaisen, herätti minut suukolla ja poistui töihin.



Minulle jäi siis tyttäremme hoitaminen päivisin. En ollut pyytänyt päästä takaisin lavoille, vaikka olin sitä monesti pohtinut. Chrystal on liian pieni, näin on hyvä, hoin itselleni.



Ja toisaalta pidellessäni täydellistä lastani sylissä en edes halunnut muuta. Nähdessäni hänen hymynsä olin täydellisen tyytyväinen.



Tälläistähän perhe-elämän piti olla? Tälläiseksi olimme sen salaa Rasmuksen kanssa kuvitelleet istuessamme huoneen lattialla oven takana kuunnellen vanhempiemme riitoja. Olin päättänyt jo silloin, että haluan olla äiti, joka on läsnä ja rakastaa.



Välillä minua epäilytti tämä elämä, mutta suljin sen sisälle sisääni ja toistin aivottomana loppumatonta kaavaa.



Jossain vaiheessa me olimme alkaneet luonnostaa antaa toisillemme hyvästi- ja tervetulosuukkoja. Kun Patric saapui kiirehdin häntä vastaan ja annoin suukon, kuten jokaisena päivänä. Chrystal oli leikkimässä, kuten aina. Minä kävin vaihtamassa mukavampia vaatteita, koska tänään minun ei tarvinnutkaan mennä asioille ja menin laittamaan ruokaa.



Patric haki tyttäremme huoneestaan.



Rakastin keittiötämme, se oli valtava ja niin kotoisa, että olisin voinut viettää kaiken aikani siellä. Rakastin sen vaaleita sävyjä ja yrttien ja hedelmien tuoksuja. En ollut koskaan ollut hyvä ruuanlaittaja, eikä minusta taitaisi sellaista koskaan tullakaan, mutta pidin silti keittiössä häärimisestä. Rajansa tietysti kaikella.





Syödessämme keskustelimme mitä olimme tehneet päivän aikana. Kuten pariskunnat tekevät? Emme me oikeastaan olleet pariskunta. Olimme kaksi sekopäistä ihmistä, jotka olivat jumittuneet jättimäiseen kotileikkiin, eikä kukaan osannut enää katkaista sitä. Kai me olimme silti onnellisia. Sitähän onni on? Että on omakotitalo, lapsi ja kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan. Vaikkemme me rakastaneetkaan toisiamme lasta me molemmat palvoimme kuin taivasta.



Patric vei Chrystalin nukkumaan ja viipyi aina useita hetkiä tytön huoneessa, lukien tälle satuja ja vain katsellen tämän rakastavaa hymyä. Tiesin, että lapsi tulisi saamaan isältään kaiken periksi, Patric oli täysin lumoutunut tyttärestään.



Minä olin ottanut tavakseni hiipiä autotalliin minulle räätälöityyn nurkkaukseen. Tanssin siellä musiikin hiljaa soidessa taustalla. Mietin elämääni ja tulevaisuuttani. Ihmettelin sen täydellistä tyhjyyttä. Mietin olinko minä onnellinen. Kai minä olin, toisaalta minä tiesin hyvin vähän onnellisuudesta. Tiesin rakastavani tytärtäni ja kunnioittavani Patricia. Riittäisikö se? Einhän minä voisi toistaa äitini virheitä?

***

HEjjjaah! Siinä se viimein ^^! Mitäs piditte? Seuraavassa osassa siirrytäänkin sitten jo kolmanteen sukupolveen :o

Sekä pahoitteleen joissain kuvissa näkyviä rakennustilaruudukoita (en tajua miten ne ovat sinne jääneet ;c ) ja jotain muita sekavuuksia, yritän karsia moiset outoudet pois (: