8.

***



Hmmm... kai minun täytyy myöntää, että minulle iski pieni masennus kaiken tapahtuneen jälkeen.



Elämääni kuului nykyään jokapäiväinen riitely uudelleen elämääni astuneen äidin kanssa.



Oman asunnon etsiminen tietokoneelta,



Taas riitelyä erimielisyyksistä



Ja itkemistä, aika paljonkin.



Muistot eivät jättäneet minua rauhaan. Katkeransuloiset kyyneleet kastelivat kasvoni jatkuvasti, eikä kukaan muu kuin Rasmus tiennyt asioiden todellista laitaa. Enkä minä puhunut. Istuin loppujen lopuksi aina vain enemmän ja enemmän huoneessani piilossa kysymyksiltä. Halusin muistella rauhassa. Muistot viilsivät kuin piiskat.



Eräänä iltana Kia tuli suoraan töistä huoneeseeni. Makasin silmät kiinni vuoteellani uppoutuneena hyviin ja huonoihin muistoihini. Olin jälleen itkenyt silmäni kipeiksi.



"Kuules nyt Bonnie", Kia sanoi ja hätkähdin yksinäisyyteni keskeytymistä.

"Sinä olet maannut huoneessasi syömättä kunnolla viikko tolkulla. Sinä et puhu, et nuku, etkä tee muutakaan. Sinä vain olet ja itket yksinäisyytesi täyteen. Tiedän, ettet kerro minulle miksi, enkä minä luoja paratkoo sitä voi arvata. Mutta näin ei voi jatkua."



Nousin hieman häpeillen vuoteeltani.

"Minä olen tehnyt päätökseni, sillä sinulla ei selvästikään ole täällä hyvä olla, eikä äitisi edes yritä parantaa tilannetta. Minä en voi enää muuta kuin antaa pakkausapua", hän ilmoitti lempeämmin.



"Heitätkö... heitätkö sinä minut ulos?" kysyin hieman järkyttyneenä. Tämä oli ainoa oikea koti, joka minulla oli koskaan ollut.

"En, tämä on ja tulee aina olemaan kotisi, jos niin tahdot, mutta minä olen ostanut sinulle asunnon Doxerista ja maksanut vuoden vuokran. Voit aina palta, jos se on sinusta parempi ratkaisu, mutta nyt tämä on minun mielestäni paras. Kerro jos olen väärässä."

En saanut sanoja suustani.



Viikon päästä taksi tuli hakemaan minua rautatieasemalle. Tunsin Rasmuksen katseen selässäni kun astelin ulos.



Nousin taksiin valmiina matkalleni. Seuraavana aamuna olisin jo rannikolla ja Doxerissa.



Satoi vettä kun viimein pääsin uuden asuntoni pääoville. Juoksin pihan halki huikaten hieman töykenän tervehdyksen vuokraemännälleni.



Pysähdyin hengähtämään ja katsoin kotioveani. Tarkastin sen vielä monta kertaa Kiala saamastani lapusta ennen kun uskaltauduin sovittamaan avainta lukkoon.



Astelin sisään hieman hartiat lytyssä ja sateessa kastuneena.



Tiuku luikahti jaloissani sisään ja löysi heti mukavan sijan keittiön tasolta. Katselin autiota taloani arvioiden.



Minulla oli taas hieman itkuinen olo, kaikki paiskautui voimalla rintaani. Olin ensimmäistä kertaa todellakin yksin. Ennen Rasmus oli kaikesta huolimatta ollut kanssani, mutta ei enää.



Muutto kuorma ei ollut vielä saapunut, mutta minulla oli mukanani Tiukun kuppi, jonka sitten laskin lattialle sen tulevalle paikalle.



"Nyt ollaan enää sinä ja minä Tiuku..."

Kuiskasin itkun käheyttämällä äänellä pienelle pörröiselle asuinkumppanilleni.



Nousin ylös ja tunsin kyyneleiden vierivän hitaasti poskiani pitkin. Mutta nyt ei ollut itkun aika. Minun piti hieman miettiä talon uudistusta, sillä tällaiseksi en sitä jättäisi ja Kia oli luvannut avustusta myös seinien tapetoinnissa.

***

Koko kesän minä kulutin taloni uudelleentapetointiin ja sisutamiseen.



Kesäloman viimeisenä iltana vilkaisin itseäni peilistä. Olin rähjäisen näköinen. Ihoni oli kuultava puuttuvasta ulkoilmasta. Olin laiha ja likainen. Hiukseni olivat huonossa kunnossa ja likaiset. Yritin hymyillä, mutta se tuntui vieraalta.



Aloitin puhdistautumisprojektini kylvyllä. En ollut käyttänyt ammetta vielä kertaakaan, vaikka vessa oli ainoa huone, joka pysyi täysin alkuperäisessä muodossaan, siinä ei ollut moitittavaa. Valitettavasti elin kuin sumussa ja käytin vessaa vain kun oli sen tarve, en rentoutumiseen.



Kuivasin hiukseni pyyhekuiviksi ja tarkastelin kuvajaistani peilistä, huomattavasti parempi.

Nostelin elottomia hiuksiani ja mietin mitä niille tekisin.



Pienen ehostuksen jälkeen minua katsoi peilistä aivan toisenlainen ihminen. Siisti ja kunnostautunut. Yritin taas hymyä ja poskiini kivisti lihasten pitkän laiminlyönnin takia.



Puin päälleni yövaatteet ja päätin nukkua meikeissäni, sillä en jaksanut ruveta pesemään niin pitkän työn tulosta pois.



Kevyiden yöunien jälkeen etsin vaatekaapista jotakin sopivaa päällepantavaa. En ollut pitkään aikaan pukeutunut kuin olo- ja yöasuihin, joten vaatteiden miettiminen tuntui vieraalta. Joltain toisen elämän yleellisyydeltä.



Korjasin vielä meikkini, asettelin hiukseni uusiksi ja tarkastin peilikuvani. Olin melkein unohtanut millaista laittautuminen oli.



Astelin opistolle luottavaisin mielin. En ollut koskaan ollut suosittu, enkä nytkään etsinyt ystäviä. Olin liian tottunut olemaan yksin halutakseni edes muuta seuraa, mutta vaikka kaikki muu elämässäni oli tuhoutunut niin opiskeluun saattoi aina luottaa.



Taisin olla hieman väärässä. Vaikka opiskelu olikin kuten ennen, se vain liittyi enemmän tanssiin ja musiikkiin, niin kaikki oli silti toisin.



Ajatukseni harhailivat kaukaisuuteen ja kauemmas. Tajusin, että kun minulla ei ollut enää kongreettista tekemistä, muistot nousivat pintaan. Nyt tarkastelin niitä kuitenkin etäisemmin, en päästänyt itseäni uppoamaan niihin, jotten alkaisi itkeä.



Kotiin päästyäni kehitin uuden tavan kohdata muistoni. Aloin jälleen maalata.



Maalasin muistoni. Se rauhoitti minua. Kun sain ajatukseni kankaalle, tuntui kun harteeni olisivat keventyneet hieman.



Otin tavaksi kävellä kouluun, joka ei ollut kaukana.



Kävelin myös sateessa, vaikka olisin varmasti voinut mennä bussillakin. En silti halunnut, koska pelkäsin kuntoni huononevan. Lisäksi kävellessä sain hieman raitista ilmaakin.



Koulupäivät menivät yleensä teorian parissa, kävin kaikki tunnit. Myös turhaakin turhemmat videokurssit.



Olin yleensä ensimmäinen oppilas tanssitunneilla.



Sen lisäksi olin saanut opettajalta luvan käydä tanssimassa myös tiistai- ja torstai-iltaisin yksinäni.



Ne olivat parhaita hetkiäni. Saatoin laittaa musiikin niin kovalle, että ajatukseni hukkuivat sanoihin.



Saatoin lämmitellä haluamillani liikkeillä ja haluamani ajan.



Yleensä loppuillat pyörähtelin ympäri salia ja sovelsin tunneilla opittuja asioita.



Lähdin joskus koululta hieman liian myöhään, mutta oli helpottavaa huomata, että koulussa oli muitakin yhtä intohimoisia ja ajan unohtavia oppilaita.



Niinä iltoina kun en saanut jäädä koululle tanssin itseni uuvuksiin kotona.



Vaikka olin asunut puolivuotta omillani olin surkein kokki ikinä. Yleensä sain aikaiseksi vain valmisruokia ja pussiruokia. Nekin menettelevällä tuloksella.



Mutta itsehän minä ruokani söinkin. Kissanruokaa sai valmiina kaupasta, eikä minulla paljoa vieraita käynyt.



Olin ottanut maalauksen terupettiseksi ratkaisuksi tunteideni käsittelyyn. Niin paljon kun olisinkin halunnut maalata vain hyviä muistoja, siirryin pahoihinkin. Aloitin äitini häistä, koska ne kaivoivat mieltäni. Aina tämän maalaukseni nähdessäni meinaan alkaa itkemään.



Monena viikonloppuni aamiaslounaani koostui nuudeleista, jotka olivat helppoja ja tarpeeksi turvallisia valmistaa.



Vaikka nautin yksinäisyydestä niin silti parhaita hetkiä viikonlopuissani olivat Rasmuksen ja hänen tyttöystävänsä kysymyksen mahdollisesta vierailusta. Odotin näitä puheluita aina innolla ja sain hädintuskin nukuttua odotellessani heidän tuloaan.



Rasmus ja Bell Sky, jonka Rasmus tapasi äitimme häissä, vierailivat aina välillä yksinäisyydessäni.



Bell oli ihana tyttö, joka otti aina kaikki huomioon. Aluksi hän ja Rasmus olivat istuneet erillään, mutta olin tehnyt selväksi, ettei minun seuraani tarvinnut pelätä. En saisi sinkkuraivokohtauksia. Bell yritti silti aina keskustella mahdollisimman paljon kanssani.



Olin aluksi luullut olevani katkera, koska Rasmus oli löytänyt sellaisen helmen ja minä olin menettänyt omani. Mutta olin positiivisesti yllättynyt olevani vain iloinen Rasmuksen puolesta. Toivoin todella, että he eivät ikinä eroaisi.



Bellestä ja minusta tuli lopulta oikein hyviä ystäviä. Mitä enemmän aikaa he luonani viettivät, sitä enemmän pidin tästä herttaisesta tytöstä, joka sai kaikki Rasmuksen hyvät puolet esiin. Ennen Rasmus deittaili vain lissuja ja suosittuja, mutta nyt hän oli selvästi aikuistunut ja alkanut miettiä suhteita pitkällä kantamalla.



Minun oli aina raskasta hyvästellä heidät. He olivat parhaita, ja lähes ainoita, ystäviäni.

"Yritä nyt löytää jotakin muuta kuin opiskelu ja tanssi seuraasi", Bell pyysi aina ystävällisesti lähtiessään.



Rasmus ja Bell tekivät elämästäni muutakin kuin itkua, tanssia ja opiskelua. He olivat pienet tähdet synkällä taivaallani.

"Pelkään sinun hukkaavan elämäsi, Bon", Rasmus sanoi halatessaan.



Mutta lopulta he aina lähtivät.

He lähtivät, minä jäin ja painoin heidän kehotukensa ja huolensa sisälle syvimpääni, piiloon itseltäni.



He sulkivat oven ja pian yksinäisyys hiipi taas huoneisiin ja sydämeeni.



Seuranani oli vain tuhottu pitsalaatikko ja muutama kylmettynyt palanen.



Sitten eräänä levottomana yönä minä vain havahduin. Rintaani puristi ja voimakas elämäni tuhlaamisen tunne syöksyi lävitseni, oli muutoksen aika! Tajusin, ettei elämäni voisi jatkua näin. Olin asunut jo yli kaksi vuotta omillani, eikä Kia maksaisi asumistani ikuisesti.



Elämänlaatuni oivaltaminen ei kuitenkaan tehnyt minusta sen parempaa kokkia. Eikä vähäiset yöunet ja aikainen herätys muuttaneet asiaa kuin huonompaan suuntaan.



Lairrauduin huolellisesti, sillä minulla ei ollut kiire mihinkään, vaikka halusikin olla ajoissa paikalla.



Konserttitalo oli naurettavan helppo löytää, sillä vaikka Doxer oli täynnä näyttäviä rakennuksia, oli se mieleenpainuvin hopeisine seinineen ja suurine ikkunoineen.



Minun onnekseni konserttitalo oli yksityisomistuksessa, enkä joutunut kiertämään tuhannen sihteerin kautta. Kysyin neuvoa aulasta ja minut ohjattiin saliin, jossa Hector Baltamore oli tutkailemassa jotakin harjoituksia. Kävin esittelemässä itseni harjoitusten päätyttyä.



Selitin omistajalle, että tarvitsisin opiskeluni lomassa töitä. Kerroin hänelle olevani musiikkialalla ja mikään ei inspiroisi minua paremmina tulevaisuuteeni kuin työnskentely tanssin ja musiikin parissa.



"Olen pahoillani, mutta emme tarvitse siivoojia tai muitakaan pikkutyöskentelijöitä. Minulla on täyshenkilökunta", hän ilmoitti pahoittelevaan sävyyn.

Yritin vielä lupailla, että olisin täsmällinen ja tekisin työni kunnolla. Voisin ottaa harjoittelijan palkkaa, joka on normaalipalkkaa pienempi ja voisin tehdä myös ylitöitä.



"Toisaalta, voisin tarvita kulissiapulaista ja salin siivojaa. Täällä alhaalla on kurjaa siivota ihmisten jättämiä pieniä roskia esitysten jälkeen", hän sanoi mietteliäästi.

"Se olen minä! Voin oikein mielelläni tehdä ne työt, joihin muut ovat hiukankin vastahakoisia", ilmoitin, sillä halusin pois asuntoni neljänseinän vankilasta ja koulun ilmapiiristä. Halusin näyttää Kialle, että tulin toimeen ja elämäni oli kunnossa.



Hector ilmoitti odottavansa minua seuraavan viikon maanantai-iltana ja ilmoitin reippaasti olevani paikalla.



Työpaikkani kunniaksi päätin käydä syömässä Konserttitalon terassilla ja huomasin tarjoilijoiden, sekä hovimestarittaren pukeutuneen naurettavankin hienosti, mutta asut näyttivät siitä huolimatta mukavilta yllä ja helposti liikuttavilta. Tarjoilijatar kysyi mitä juomaa haluaisin ja kukkaroani ajatellen pyysin vain vettä. Hän lähti hakemaan lasia ja minä tarkastelin kauhistuneena hintoja ruokalistassa.



Palattuaan tarjoilijatar pyysi tilaukseni ja minä ilmoitin hänelle haluavani keväisen salaatin, joka oli halvin listaltani löytämä syömäkelposelta kuulostava annos.



Eteeni tuotiinkin oikein herkullinen salaattiannos, jonka söin hyvillä mielin. En katunut lainkaan valintaani.



Maanantai-iltana kävin suihkussa ja mietin pitkään mitä pukisin ylleni.



Mokasin jo ensimmäisenä päivänäni, sillä siivottuani salin ja astellessani vielää tavaroita alas, jossa säilytyspaikat sijaitsivat, jähmetyin lavalle. Minun oli pakko pyörähtää muutaman kerran ihan oikealla lavalla. Enkä uskonut kenenkään näkevän.



Valitettavasti en ollut huomannut tarkistaa yläparven suuntaan, jossa Hector seisoi katselemassa työtäni.



Pieni tunne niskassani sai minut kääntymään parven suuntaan ja tunsin lehahtavani punaiseksi. Olin mokannut jo ensimmäisen kahdentunnin sisässä! Kävelin nolona verhon taakse.



Päästyäni pois näkyvistä pinkaisin juoksuun ja meinsin kompuroida portaat alas. Olin varma, että tämä olisi viimeinen kerta kun minun tarvitsee tulla siivoamaan.



Hector tuli perässäni alas ja alkoi selittää, että minussa oli ainesta ja minusta voisi tulla eräänlainen lämmittelytanssija suurempiin näytelmiin. En ollut uskoa korviani.



Hän lupasi minulle sen työksi kunhan valmistuisin. Olin enemmän kuin innostunut. Sain myöskin jatkaa siivoamista siihen asti kunnes voisin siirtyä "oikeisiin" töihin.



Myöhemmin tiskatessani kotona en voinut uskoa miten paljon elämäni olikaan muuttunut.



Myös minä olin muuttunut. En ollut enää niin masentunut, ulkoisesti olin yhä sama tyttö, vaikka olinkin kasvanut muutaman sentin, en mitenkään merkitsevästi. Sama tappi olin yhä ja tajusin, että tulisin aina olemaankin. Silti kaikki näytti nyt paljon paremmalta.



Kouluni päätyttyä elämäni pysyi suht samanlaisena kuin siihen asti. Paitsi että minusta oli jossain välissä kasvanut nainen, ei enää pelokas pikkutyttö. Olin yhä joskus muistojeni orja ja itkin itseni uneen huonon menneisyyteni takia, mutta uskalsin jo luoda katseeni eteenpäin.



Treenasin nykyään päivittäin uusia esityksiäni. Hector antoi minulle vapaat kädet lämppäreihini, mutta sain usein oppeja vierailevilta ja vakituisilta balettitanssijoilta.



Olin saanut käyttööni yhden esiintyjien huoneista ja sain myös sisustaa ja somistaa sen haluamallani tavalla. Välillä laittautuessani apunani olivat meikkaajat, mutta merkityksettöminä iltoina sain laittaa itse itseni, jolloin kykynikin maskeeraamisessa karttuivat, olin usein myös apuna "oikeiden" tanssijoiden laittamisessa.



Aina kun tanssin unohdin kaiken muun. Annoin askelteni viedä ja tunsin oloni alastomaksi ja kevyeksi. Silti en hävennyt laisinkaan.



Vaikka pukeuduinkin aina yleisen teeman mukaan niin valitsin musiikkini itse. Se heijasti usein tunteitani ja tanssimisesta tuli minulle myös suuri selviytymiskeino.



Tanssiessani myin sieluni katselijoille. He näkivät rumimmatkin salaisuuteni liikesarjoina ja kuulivat menetykseni ja kipuni musiikissa. Saatuani heidät tarpeeksi hekkään mielentilaan he olivat valmiimpia ottamaan illan pääesityksen vastaan, joten Hector ei kieltänyt surua ja tuskaani kuvaavia musiikkeja ja tanssejani.



Lavalla olin heijastus tulevasta näytöksestä ja menneisyyteni sielu. En ollut aineellinen, enkä hävennyt mitään. Olin alaston ja annoin vain kaikkeni.



Silti lähdettyäni lavalta en tuntenut itseäni rikkonaiseksi. Minulla ei ollut tunnetta, että joku olisi kaivanut esiin salaisuuteni. Oloni oli aina tyyni ja raukea. Kotiin päästyäni maalaisin pintaan nousseet muistot tauluiksi ja pääsisin eroon taas yhdestä painajaisesta. Taikka saisin kauniin, pysyvän muiston onnestani.



Aina joskus kun ilta venyi niin pitkäksi, että esitys ehti loppua ennen lähtöäni, istuin katsomoon satunnaiselle paikalle. Katselin lavaa ja painoin sen mieleeni, suljin silmäni ja yritin kuvitella miltä näytin tanssiessani,



Eräänä tällaisena iltana yksinoloni keskeytyi jonkun istuessa viereiselle paikalle.



Mies esittäytyi Patriciksi, konserttitalon omistajan nuoremmaksi veljeksi. Esittelin itseni ja hän vain nauroi ja kertoi tietävänsä kuka olin.



Jäin juttelemaan hänen kanssaan, mikä oli outoa, sillä en koskaan puhunut paljoa itsestäni, varsinkaan ventovieraille. Patric oli kuitenkin hauska ja hyvä kuuntelija. Hän kertoi itsestään, eikä vaatinut minua selittämään mitään.

Tällaisia tapaamisia tapahtui ensimmäisen jälkeen useita ja hänestä muodostui tärkeä ihminen minulle. En ollut tajunnutkaan paljon kaipasin ihmistä, jolle kertoa päivästä ja unelmista.



Jossain vaiheessa hän otti tavakseen tulla odottamaan harjoitusteni päättymistäkin.



Ilahduin aina nähdessäni hänet sillä paikalla, jossa tapasin hänet ensikerran.



Vaihdoin aina vaatteet ripeästi, jotta saisin olla hänen kanssaan.



Tiesin hymyileväni typerästi hänelle. Pelkäsin silti ottaa seuraavaa askelta, koska en ollut vielä unohtanut ainoaa rakkauttani, Chrisiä. En koskaan saisi miestä mielestäni, enkä ollut valmis uuteen suhteeseen. Halusin silti varmistaa Patricilta, ettei hän toivonut suhteeseemme muuta kuin ystävyyttä.



Hän otti tavakseen saattaa minut kotiin, sillä hän asui kuulemma vähän matkan päässä. En kieltäytynyt, sillä jokainen hetki hänen kanssaan oli minulle arvokas.



Hänen kääntyessään hyvästelemään minua avasin suuni.

"Haluaisitko vaikka kahvia tai oluen, on kylmä ilta?" tiedustelin. Minun oli aika särkeä sydämeni nyt tai myöhemmin. Minun pitäisi kertoa, etten halunnut suhdetta, jota tämä rupesi pelottavasti lähenemään.

***

Kiitos <3 Mielipiteet olisivat ihania!