Okei! Nyt päästään viimein asiaan, Tajuton Sims kuume iskenyt ja olen yrittänyt näin ollen saada siis ensimmäisen osan ulos. Tämä osa on perinteistä mua, otetaan vähän kiinni henkilöhahmoista ja niiden keskinäisistä suhteista. Tässä ei tapahdu vielä mitään ja osakin jäi hieman lyhyeksi, mutta tarkoituksenani onkin saada teidät tutustumaan Anabelleen ja hänen ajatusmaailmaansa.
~*~
Se oli aivan tavanomainen sunnuntai aamu. Äiti oli tehnyt aamupalan ja huusi meidät syömään. Me emme paljoa tehneet perheen kesken, mutta äidin vaatimus oli, että edes yksi ateria päivässä syötiin perheen kesken, mieluummin useampikin.
Aamupala eteni myös normaalia tahtia, Victoria selitti niitä näitä, vaivautumatta edes nielemään välissä. Äiti kuunteli Victorian kertomuksia. Hän oli taas loistanut jalkapallossa ja saanut koulussa neljä uutta ystävää, jotka tapaisi heti aamiaisen jälkeen läheisellä leikkipuistolla.
Minä nyrpin ruokaani ja yritin hymyillä. Minulla ei ollut sellaisia uutisia. Olin tosin saanut luokan parhaan arvosanan matematiikan kokeesta, sekä kirjoituskokeesta, mutta eivät ne jaksaneet äitiä kauan kiinnostaa. Victoria oli paljon mielenkiintoisempi.
Äiti ilmoitti meille, että hän menee kirjoittamaan jotakin uutta kirjaansa. Jäimme Victorian kanssa kahden syömään vaitonaista aamupalaa. Victoria hotki loput munakkaastaan ja poistui vihellellen paikalta.
Minulle jäi taas astioiden kerääminen pöydästä. Victoria tiesi, että keräisin ne pois, jos hän jättäisi ne pöytään. Äiti vihasi kaikenlaista sotkua. Kaiken piti aina olla järjestyksessä ja likaiset astiat olivat hänen superinhokkinsa.
Siivottuani pöydän harjasin hampaani ja puin päälleni. Yritin mennä juttelemaan äidin kanssa, mutta hän oli kiireinen uuden projektinsa parissa. Pyysi vain, että menisin ulos leikkimään Victorian kanssa. Pah, ei sisko minun seuraani kaivannut koskaan. Mitä kauemmas hänestä menin sitä onnellisempi hän oli. Päätin silti mennä ulos hetkeksi.
Me asuimme pienen poukaman rannalla. Tiesin, että jossain kauempana oli merta. En ollut koskaan nähnyt merta. Äiti oli, äidistä se ei ollut mitenkään erikoinen, hän ei koskaan kertonut meille kamalasti elämästään ennen meitä. Minusta meri oli kiehtova. Se kuulosti niin laajalta ja vapaalta. Sen takana voisi olla vaikka mitä.
Myönnän, että olin hieman yksinäinen. Kaipasin kovasti jotakuta, kelle jutella, joten päädyin taas kertomaan juttujani pehmoleluille.
"Äiti sanoi kerran, että minun pitäisi hankkia harrastus niin saisin kavereita. Voitko kuvitella? En minä halua kavereita, haluaisin vain, että äitiä kiinnostaisi mun jutut, silloin mun ei tarvisi etsiä muita ikäisiäni!"
"Ja sillä on tosi tarkat kriteeritkin mitä saa harrastaa. Victoria pyysi joskus, että se saisi tanssia. Tanssi olis just sen laji, siellä on muitakin kikattavia pikku prinsessoja, mutta tanssi ei ollut äitistä soveliasta, ei sitten ollenkaan. Mä tykkään piirtää, sillekkin äiti nyrpisti nenäänsä vähän, piirtäminenkin oli selkeesti vähän liian lähellä jotakin mistä se ei meille kerro. Mutta ei se sitä kieltänytkään."
Tunsin itseni vähän hölmöksi, hengitin pari kertaa. Oli ihan teraupettista purkaa välillä ajatuksia ääneen. Ei kukaan täällä kuunnellut, vaikka tein niin. Ja hyvä vain jos olisi kuunnellut.
Päätin piirtää hetken verran. Ei siitäkään oikein tuntunut tänään tulevan mitään, joten lopulta päädyin vain sotkemaan paperille kaikenlaista ja koristelin sen kaupanpäälle vielä glitterillä. Sain kuitenkin taas kulutettua muutaman turhauttavan tunnin.
Lopulta kello oli jo niin paljon, että päätin alkaa tehdä läksyjä. Tiesin, ettei Victoria ollut tehnyt omiaan, ja tuskin tekisikään. Häntä ei paljoa koulu kiinnostanut, Victorialla oli muka niin paljon kaikkea muuta, eikä äiti edes puuttunut siihen.
Minä pidin koulusta. Se oli ehkä paras paikka maailmassa. Sain olla siellä rauhassa, ei minua paljon häiritty. Siellä olin hyvä, opettajat olivat ylpeitä minusta, oikeasti. Minä oikeastaan vihasin viikonloppuja. Silloin oli aina niin paljon turhaa aikaa. Kotona olo oli turhauttavaa, en oppinut täällä mitään aitoa. Tietenkin kaiken mitä kirjoista jaksoin lukea ja läksyjä tehdessä.
Harmikseni Victoria marssi silloin sisään. Sekin oli viikonlopuissa huonoa, hänellä ei ollut treenejä. Hänen ikäistensä ryhmä treenasi vain viikolla, kolmesti.
Toivoin, että Victoria olisi minut nähdessään vain vaihtanut suuntaa ja mennyt tekemään jotakin muuta, mutta en selkeästi ollut tänään niin onnekas.
Kuulin miten ovi sulkeutui ja hän pysähtyi. Nyrpistin nenääni. En jaksaisi yhtään kuunnella hänen näsäviisaita kommenttejaan. Tämä sunnuntai oli tuntunut jo muutenkin ihan luvattoman pitkältä.
"Taasko sinä teet läksyjä?" Victorian ivallinen ääni kuului.
"Jep, ja jos sinäkin haluaisit joskus kuutosta parempia numeroita niin suosittelisin sitä sinullekin", vastasin yhtä kärkkäästi
"Ei minun tarvitse saada hyviä arvosanoja, se saa olla sinun juttusi. Minä olen kaikessa muussa paljon parempi kuitenkin!" hän tuhisi.
"Kaikessa muussa? Äh, anna olla", minua alkoi hieman ärsyttää.
Toivoin, että hän olisi lähtenyt, syömään vaikka tai soittelemaan kavereilleen. Sen sijaan hän istuituikin vuoteelleen ja tiesin, että tästä tulisi pitkääkin pidempi ilta, jollei hän kohta keksisi muuta tekemistä. Victoria rakasti olla minua parempi, kaikessa mahdollisessa. Jos hän ei ollut niin hänen piti keksiä jotakin saadakseen minut tuntemaan oloni surkeaksi.
"Arvaa mitä? Jos sinä joskus tekisit jotakin muuta kuin murjottaisit yksin kirjojesi keskellä voisit jopa saada kavereita. En ymmärrä mikset sinä edes yritä", hänen tekoystävällinen äänensä pulputti.
"Arvaa mitä? Minua ei ihan oikeasti kiinnosta."
"Mutta jos...",
"Anna jo olla, jooko. Haluaisin nyt tehdä läksyjä rauhassa. Ja jos sinä aiot vain pölistä siinä siitä miten paljon sinulla on kavereita, koska et viitsi edes alakoulussa keskittyä muuhun kuin pienempien kiusaamiseen, niin minua ei oikeastaan kiinnosta. Voisitko mennä kiusaamaan vaikka äitiä jutuillasi?" keskeytin hänet.
"Minä yritin vain auttaa..." hän mutisi ja onneksi poistui.
Kun minut viimein jätettiin rauhaan ja sain keskittyä läksyihini niin sain ne lopulta jopa valmiiksi. Tunsin pientä ylpeyttä itsestäni, olin tehnyt taas jopa suositellut, haastavammat lisätehtävät, joita kovin moni ei ilman vanhempiensa apua osannut tehdä. Tässä minä olin hyvä, paljon parempi kuin Victoria.
Päätin mennä katsomaan oliko Victoria vaikka katsomassa telkkaria. En minä häntä vihannut tai mitään, joskus, hyvinä päivinä, hän oli jopa tosi mahtavaa seuraa ja keskustelimme paljonkin yhdessä kaikenlaista. Niistä päivistä pidin.
Menin olohuoneeseen, mutta pysähdyin heti kulman jälkeen. Hän oli saanut äidin pois töiden ääreltä keskustelemaan kanssaan. En halunnut liittyä seuraan, enkä halunnut kuunnella.
Kipitin saman tien takaisin huoneen turvaan ja suljin hiljaa oven, etteivät he tajuaisi minun edes poistuneen. Äidillä oli inhottava tapa kysellä miksen minä koskaan yrittänyt edes olla sosiaalinen.
Tunsin miten hartiani lysähtivät kasaan. Yritinhän minä! Äidille ei vain kelvannut pelkästään minun seurani, silloin hänellä oli liian kiire projektinsa kanssa. Minä olisin joskus halunnut keskustella hänen kanssaan samalla tavalla kuin Victoria, kahden kesken ja rauhassa.
Mietin hetken parjaisinko taas tunteitani jollekkin lelulle, joka ei edes oikeasti kuuntele, piirtäisinkö vai hakisinko vaivihkaa kirjan olohuoneesta.
Lopulta päädyin istumaan vuoteelleni. Tämä ei ollut ollenkaan hyvä päivä. Minulla oli niin paljon negatiivisia ajatuksia. Joskus vain tunsin itseni niin ulkopuoliseksi tässä perheessä. Olin jotenkin irrallaan koko maailmasta. En oikein tuntenut kuuluvani mihinkään. Tiesin, ettei huominen välttämättä olisi niin surkea. Saattaisin olla jopa positiivisemmalla päällä.
Päätin sulkea silmäni hetkeksi ennen kuin vaihtaisin yöpaidan ja menisin pesemään hampaani. Mutta siihen minä sitten nukahdin.
