4.

~*~


Samantha ja Michael onnistuivat kuin onnistuivatkin löytämään uuden kerrostaloasunnon, joka oli suht halpa ja tarpeeksi iso. Vuokraisäntä oli ystävällinen ja suostui antamaan heille hieman maksuaikaa ja -apua talon kunnotuksessa. Asunnossa ei oltu asuttu vuoden -54 jälkeen kun sen omistaja oli kuollut syöpään sairaalan vuodeosastolla.


Samantha ja MIchael olivat onnellisia löytäessään paremman kasvupaikan kaksosilleen. Sen hetken he olivat onnellisempia kuin koskaan ennen. Talon kunnostuksessa meni oma aikansa, mutta pikkuhiljaa se alkoi muistuttaa kotia.



Mutta sitten tapahtui kaikkein pahi, aika. Se alkoi näkyä Samanthan kasvoilta. Se paljasti todellisuuden. Hän ei ollut enää teini. Ja mitä enemmän hän vietti aikaansa peilin edessä sitä enemmän hän uskoi tuhlanneensa nuoruutensa olemalla äiti. Pikkuhiljaa hän alkoi menettää järkeään.


Samantha yritti saada kiinni nuoruudestaan ramppaamalla ulkona minkä kerkesi. Hän kävi baareissa ja clubeissa. Tuli edes takas ja vähät välitti kaikesta mitä menetti samalla. Vähät välitti maineestaan, joka kierteli nyt kaduilla. Kiille hänen silmissään sammui ja päivä päivältä hän tuntui olevan piittaamattomampi.

***


Olin nuori, niin nuori, että hädin tuskin muistan aikaa kun äiti oli aina kotona. Minä näin vain sen kun hän tuli ja meni. Ei ollut kanssamme kuin pakolliset hetket. Minusta tuntui, ettei onnellisuutta ole olemassakaan. On vain köyhyys ja paha maailma, josta ei voi pelastua.


Minulla ja veljelläni Rasmuksella oli todella huonot välit. Emme saaneet aikaiseksi kunnollista keskustelua ilman, että se meni tappelemiseksi. Ei se minua silloin harmittantut yhtään. Olin tottunut siihen, se oli ainoa mitä minulla oikeastaan oli.


Joskus äiti yritti kun isä ei ollut kotona. Hän teki ruokaa ja pakotti meidät syömään kanssaan.


Hän epäonnistui. Ne olivat hetkiä kun minä ja Rasmus tulimme toimeen. Yritimme olla puhumatta äidille ja keskustella toistemme kanssa. Jos olisimme puhuneet äidille olisivat samat vanhat kysymyksen nousseet pintaan.
"Miksi?"
"Eikö hän rakasta meitä enää?"
"Miksei hän vain häivy kokonaan elämästämme?"
"Mitä olemme tehneet väärin"
Ei se kannattanut, emme koskaan saaneet vastauksia ja kaikille tuli paha mieli.


Ruokailut päättyivät yleensä siihen kun isä tuli kotiin. Tiesimme, että silloin äiti lähtisi. Hän oli kanssamme vain koska oli pakko. Kun isä tulee kotiin siitä tulee tappelua ja äidin lähtö.

Me olimme jo oppineet poistumaan paikalta kun isä tuli. Vaikka jompi kumpi yrittäisi estää tappelun niin se olisi turhaa. Sellainen oli aina hintana heidän yhteisistä hetkistään kotona.


Viimeinen asia, jonka näin oli isän epätoivoinen katse kun hän pyysi äitiä jäämään. Jäämään edes täksi illaksi kotiin. Isä yritti sulkea korvansa aina töissä äidin menoista. Tämä kaupunginosa on hyvin laaja, köyhiä on aina pajon. Saimme kesstää koulussa huutoja äidin käytöksestä ja siveettömyydesta varsinkin aluksi. Nyt se alkoi olla vanha juttu.


Ne olivat ainoita hetkiä kun minä ja Rasmus olimme minun huoneessani. Istuimme yhdessä nurkassa ja yritimme jutella hiljaisella äänellä. Pakenimme omaan hiljaiseen maailmaamme, jossa äiti ja isä rakastivat toisiaan ja elämä oli ihanaa. Rasmus oli aina koulun suosituin ja minä olin päässyt mallikouluun, siihen hienoon, joka maksoi maltaita. Meillä oli pieni pikkusisko nimeltä Cynthia ja hän sai kaiken haluamansa. Minä ja Rasmus vihasimme kun häntä lellittiin, mutta äiti ja isä vakuuttelivat meille että meitäkin rakastettiin. Kuvailimme toisillemme huoneitamme ja mitä ostaisimme jos olisi paljon rahaa.


Leikki loppui aina oven kalahdukseen ja isän korvikasärkevään huutoon.
"EN MINÄ SINUA TÄNNE HALUAISIKAAN! PÄRJÄÄN PAREMMIN ILMAN!"


"Kuulitkos Sinä? Pärjään paremmin kun et ole täällä!"
Isän ääni kantautui huoneeseeni, hän puhui jälleen tyhjille seinillemme.
"Minusta olisi niin paljon parempi, jos et tulisi ollenkaan takaisin!"


"Luulet, että tarvitsen sinua! Ahhah!"
"Sinä et olisi mitään ilman minua!"
"Minä annoin sinulle kodin kun isäsi oli huora, samanlainen kuin sinä nyt!"
"Ahhah..."
Katsoin isääni surullisena. Tätä oli jatkunut jo jonkin aikaa.
Lähdin hitaasti häntä kohti.


Katsoin häntä pitkään ja lopulta hänkin katsoi minua. Yritin puhua, mutta hänen katseensa pelotti minua.


Hän katsoi suoraan minuun, muttei kuitenkaan. Hänen katseensa oli vuosien takana. Näin sen kaiken hänen kasvoistaan. Kohta ne vääntyivät uskomattomaan vihaan.


"Yritätkö sinä hämätä minua?! Luuletko, että menen tuohon halpaan! Olet aivan kuten Mariel! Luulet, että kauneutesi ja vaaleat hiuksesi tehoavat minuun!"
"Itseasiassa, Sammy, luulin, että sinä olisit enemmän! Hänkin oli vain mokoma lutka, joka halveksi minua joka solullaan!"
Pyyhin kyyneliä silmistäni, vaikkei hän puhunut oikeasti minulle. Silti ne sanat satuttivat. Tiesin, ettei hän ollut oikea isäni. Hän oli jossain vuosien takana, jossa häntä kohdeltiin huonosti.


Sitten hän unohti taas läsnäoloni ja alkoi sättiä seinää.
"Miksi sinä teit näin minulle? Mikset sinä ole sellainen kuin piti!"
"Sinun piti olla erilainen! Sinun piti rakastaa minua aina!"


"Kerro Sammy, kerro minulle mitä tein väärin. Kerro minulle miksen enää kelpaa sinulle. Yritin olla kaikki! Ostin asunnon, menisin naimisiin kanssasi. Tekisin kaiken, jotta olisit täällä."


"Sinä tiedät, etten ole mitään ilman sinua. Sammy-rakas, sinä olet minun kaikkeni! En minä pärjää ilman sinua!"


Lopulta äitiä takaisin rukoileva isä vaipui seinän viereen makaamaan ja nukahti. Kun hänen äänensä lakkasi kaikumaan huoneeseeni sain viimein unen päästä kiinni.

***


Heräsin aamulla ensimmäisenä. Kuulin miten villikoirat ulvoivat ulkona ja miten Rasmus ynisi painajaisiaan. Niinä hetkinä minun kävi veljeäni sääliksi. Hän oli jotenkin niin herkkä. Särkyi helposti ja vihasi kun vanhempamme tappelivat. Vaikka olimme saman ikäisiä minä olin kylmempi. Minä en ottanut asioita kuten hän.


Kuulin oven avautuvan ja kurkistin oven raosta kun äitini saapi sisään peitellen kaulaansa. Kyllä minä tiesin mitä hän peitteli, ihmettelin vain miksi hän vaivaantui.


Pari minuuttia siitä kun äiti oli mennyt suihkuun ja lopulta heidän makuuhuoneeseensa, jonne huomasin myös isän siirtyneen joskus, menin keittiöön. Huomasin eilisen illallissalaattimme jääneen pöytään ja pienet kärpäset leijailivat kaikkialla. Huokaisin raskaasti.


Kippasin ruuat roskiin ja vein hetti roskiksen ulos. Pesin lautaset kolmeen kertaan ja jynssäsin vielä tasot ja pöydänkin. Siivoilin muutenkin hieman ympäriinsä ja kävin suihkussa.


Kello oli varmaan puoli seitsemän ja istuin sohvalla katsellen seinällä olevia maalauksia. Äiti käveli silloin makuuhuoneesta. Hänen silmistään näkyi valvotut yöt ja kaula oli peitetty kaulaliinalla. Se oli uutta. Yleensä äiti peitti fritsut hennolla kerroksella puuteria, eikä vaivautunut ajattelemaan miltä meistä tuntui nähdä ne.


Tapahtui jotain, josta oli aikaa. Äiti teki aamupalaa. Hän kaivoi murokulhoja kaapista ja huuhtaisi ne varmuuden vuoksi.


Isä istui viereeni aamupalalle ja pelkäsin tappelua, mutta mitään ei tapahtunut. Oli vain hiljaista ja seesteistä. Ei edes lauhaa ennen myrskyä meininkiä. Kaikki oli niin mukavaa, etten meinannut tuntea oloani kotoisaksi. Isä ilmoitti jopa, ettei olisi tänään ylitöissä.


Sinä päivänä tunnelma oli erilainen. Äiti halusi meidät pois jaloista tehdäkseen ruokaa, mutta pyysi kiltisti, että menisimme ulos hetkeksi kun on niin nätti ilmakin. Jopa minun ja Rasmuksen välit tuntuivat olemaan paremmat kun ilmapiiri ei ollut väkinäinen.


En muista koska olisin ollut niin onnellinen. Sain viimein olla taas lapsi. Äidin ja isän tappelun takia aikuistun ehkä liian kovaa tahtia, mutta sen hetken sain olla taas lapsi, joka nauttii leikkimisestä.


Isä tuli kotiin puli viideltä ja se oli uutta. Hän kehui hamettani, jonka ostin käydessäni kirpputorilla yhden ystäväni kanssa.


Söimme yhdessä ruokaa ja ensimmäistä kertaa ilman minkäänlaisia riitoja.
Olin onnellisempi kuin muistan koskaan olleeni.


Isä keräsi astiat ja meni keittiöön tiskaamaan.


Sillä viikolla äiti osti jopa hedelmiä, mikä oli uutta. Muistan, että äiti olisi tuonut kotiin jotain ylimääräistä pakollisten ruokatarvikkeiden lisäksi, joskus neljä vuotta sitten viimeksi.

Sitä jatkui melkein kolme kuukautta. Ne olivat elämäni parhaat hetket, en muista koskaan olleeni niin onnellinen.

***


Mutta kaiken hyvän on loputtava aikanaan. Samantha nousi vuoteestaan syntymäpäivänsä yönä. Hän oli pyörinyt jo tunteja valveilla ja hullunkiilto palaili hänen silmiinsä mitä enemmän hän mietti.


Hän pukeutui ja meni parvekkeelle saadakseen hieman raitista ilmaa. Hän keräili pitkään sanoja päässään.


Michael heräsi tuntiessaan kylmä viiman ihollaan. Hän tarkkaili hetken huonetta ja tajusi kihlattunsa parvekkeella täysissä pukeissa.


"Mitä sinä täälä?" Michael kysyi peläten pahinta.
"Minä en voi olla täälä, en enää", Samantha vastasi hiljaa.
...
"Minä en jaksa leikkiä hyvää äitiä, se taistelee luontoani vastaan."
"Luontoasi? Sitä luontoa, jonka perit isältäsi vai", Michael kysyi ivallisesti.


Samantha poistui vihaisesti jättäen Michaelin parvekkeelle. Michael mietti hetken menisikö perään.

***


Kuulin askelia ja pelkäsin pahinta. Yritin puristaa silmiäni kiinni ja sulkea korvani, mutta vanhempieni riita kaikui silti korviini.


"Nyt saa riittää Samantha Douggan! Sinä et selvästikään aio koskaan mennä naimisin kanssani, sinä et aio pysyä kotona vaan haluat huorata pitkin kyliä! Kyllä minä tiedän mitä sinusta puhutaan! En minä ole niin tyhmä kuin mitä sinä luulet! En minä, eivätkä lapset erityisestikään, jaksa enää tätä!"


Nousin vaivalloisesti vuoteestani ja hiippailin katsomaan mistä oli kysymys tällä kertaa.


Rasmuksella oli selvästi sama mielessä, minä tosin pinakisin heti takaisin huoneeseeni.
"Luuletko sinä todella, että minä jaksan istua täällä leikkimässä hyvää perhettä kanssasi! Sinulla ei ole aikaa minulle, ei ole koskaan ollutkaan!"
"Minä yritän! Minä yritän, mutta sinä et vain voi olla koskaan tyytyväinen, et minuun. Sinä et edes tiedä mitä haluat!"


"Mutta minä tiedän mitä haluan! Jos sinä poistut nyt tuosta ovesta sinulle ei ole enää ikinä lupaa astua jalallasikaan tähän asuntoon!"
"Sinä käsket minua siis valitsemaan sinun ja lasten sekä vapauteni välillä!"
"kyllä, sinä joko heität sen kihlasormuksesi nyt lattialle tai alat elää sen mukaan, että sinulla on perhe!"


Sanomatta sanaakaan äiti poistui asunnosta. Ovella hän repäisi sormuksensa pois ja viskasi lattialle. Rasmus juoksi pelästyneenä huoneeseeni.


Siellä me itkimme molemmat. Huoneessani takaseinää vasten järkyttyneinä kaikesta. Se, ettei äiti tulis takaisin alkoi nyt pyöriä päässämme, tulisko hän?


Kuulin isänkin itkevän. Hän kyseli uudelleen ja uudelleen mitä teki väärin. Uskon, että tämä oli viimeinen pisara ja hän sekoaisi lopullisesti.


Mutta pian hän käveli huoneeseeni. Hän laskeutui Rasmuksen tasolle kasvoillaan pahoitteleva ilme.
"Te jätätte meidätkin! Jätätte meidät molemmat!" Rasmus huusi .



"Olen niin pahjoillani, että te kaksi kärsitte tästä. Se ei ole oikein. Minä rakastan teitä valtavasti."
"Etkä rakasta, te vihaatte meitä molemmat!" Rasmus huusi hysteerisenä.
"Minä en vihaa teitä, eikä vihaa äitinnekään. Hän näyttää vain tunteensa väärällä tavalla. Hän on hyvä nainen, muttei osaa näyttää sitä. Mutta me emme koskaan voisi vihata teitä."


Ihailin isääni enemmän kuin koskaan. Näin miten romuna hän oli. Tiesin miten sekaisin hänen mielensä oli. Silti hän sysäsi sen kaiken syrjään, uskotellakseen meille, että kaikki muuttuisi paremmaksi. Näin miten Rasmus rauhoittui isän rauhoitellessa häntä. Hän teki kaikkensa, jotta me emme tuntisi itseämme vihatuiksi. Hän ei edes mollannut äitiä, puolusteli vain.


Saatuaan Rasmuksen rauhoittumaan hän siirtyi minun eteeni. Yritin hymyillä urheasti, kertoa, ettei minulla ole hätää. Valehdella hänelle.


"Sinä olet maailman urhein pikkutyttö Bonnie. Sinusta on kasvanut uskomattoman vahva, mutta älä silti unohda että olet vasta lapsi."
"Isä minä..." nyyhkin hänen syleilyssään.
"Minä tiedän... mutta lupaa minulle, että tapahtui mitä hyvänsä sinä pidät huoltaveljestäsi", hän kuiskasi korvaani ja antoi suukon ohimolleni.


Sitten isä silitti vielä Rasmuksen selkää ja hän pyyhki kyyneleitään ja nyökytteli pärjäävänsä kyllä. Minä uskoin, että asiat muuttuisivat vain pahemmiksi.
Kunnioitin silti isääni, hän oli maailman urhein mies ja tulisi aina olemaan mielessäni sellainen.
***

Noh siinä oli luku, toivottavasti oli odotuksen arvoinen. Huhhuh, olen melkein ylpeä itsestäni kun sain viimein itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin tämän! Seuraavan luvun yritän saada kasaan hieman nopeammin, mutta en pysty lupaamaan nyt vielä mitään! Kiitos ja kumarrus, kommentteja?