Ilmoituksia

22,10

Ja alempana voi tosiaan lukea luvun 15. Irrallaan!

Ja tässä he ovat! Valitettavasti molemmat kaksosista olivat tyttöjä :( Olisin halunnut jo vaihtaa sukupuolta, mutta ehkä sitten ensikerralla.

Toinen kaksosista on Annabell. Annabel on luonteeltaan haaveilija ja lukutoukka. Hän haluaisi vain elää kaikessa rauhassa ja opiskella kaikesta kaiken. Hän on rauhallinen ja siskoksista se järkevä.



Toisen taas nimesin Victoriaksi. Victoria on kaksosista se rohkeampi tuittupää, jolla on aina ollut paljon ystäviä ja harrastuksia. Victoria onkin suosittu koulussa ja harrastuksessaan jalkapallossa. Victorian täytyy olla aina huomion keskipisteenä.




Kaksosista perijäksi valitsin Annabelin koska häneen on ladattu Welledeille tunnusomaisia synkeyden ja taiteellisuuden piirteitä, heh. Molemmat perivät äitinsä harmahtavan vihreät silmät ja Bonnien vaaleat hiukset. Welledeille ominaiset kirkkaanvihreät silmät ja punaiset hiuksetkin saadaan vielä toivottavasti mukaan! Taustatiedoksi vielä sen verran, että Chrystal otti äitinsä tyttönimen Welled, muutettuaan, vaikka hänet onkin alunperin nimetty isänsä mukaan.

18,10

Hieman alempana löytyy Chrystalin elämän päättävä tarinamainen pikku kertomus. En malta odottamaan, että pääsen kokeilemaan millaista on tehdä tarinaa neljännestä simssistä. Jodun taas aloittamaan aika nollista, joten jälki voi aluksi olla sen mukaista, mutta kunhan totun siihen ja tiedän parhaat niksit tehdä tarinaa taas tavallani, saan hieman lisätietämystä tästä versiosta ja sen erikoisuuksista, niin eiköhän kaikki ala taas sujua.

Hyvää syksyä kaikille, ja eikun lukemaan!





Lokakuu 2015 !

Huh, näyttää vierähtäneen tovi viime vierailusta. En edes aloita mitäään alkupuheita ja monet ovat varmasti siirtyneet jo eteenpäin, sillä näyttää ikävästi etten tätä tule jatkamaan.

Sitten lista tekosyistä miksi näin on käynyt:

Elämässäni on tapahtunut paljon muutoksia, eikä sims ole ollut osana elämääni.
Muutin, eikä sims enää todellakaan ole osana elämääni, koska minulla ei ole sitä.

Juu, siinä tärkeimmät.

Minulla on silti vielä yksi mahdollisuus saattaa tämä homma enemmän tai vähemmän kunnialla loppuun. Ajattelin mahdollisesti jatkaa tarinaa. Joutuisin siirtymään sims 2 maailmasta sims 4 maailmaan syistä, ettei minulla ole muuta. Joutuisin siis muuttamaan asioita jonkin verran ja hyppäisimmekin melkein suoraan sukupolveen numero 4, eli Chrystalin lapsiin. Julkaisisin teille kuvattomana pienenä kerrontana elämästä, jonka olin Chrystalille suunnitellut ja osin jo ehtinyt rakentaa. Pitäisittekö tätä mahdottomana? Olisiko muutos liian suuri?

Ylhäällä on tosiin kuva siitä millainen olisi aikuinen Chrystalimme. Yritin saada hänestä mahdollisimman samanlaisen kuin aiemmin. Ennen kuitenkaan kun edes ajattelen tarinan jatkamista haluaisin kuulla onko siellä vielä joku, jota jaksaisi kiinnostaa miten Welledeille oikein käy. Joten tassua pystyyn jos olet edes vähän sen kannalla, ettei ajatus ole mahdoton! ♥

15.

Okei! Nyt päästään viimein asiaan, Tajuton Sims kuume iskenyt ja olen yrittänyt näin ollen saada siis ensimmäisen osan ulos. Tämä osa on perinteistä mua, otetaan vähän kiinni henkilöhahmoista ja niiden keskinäisistä suhteista. Tässä ei tapahdu vielä mitään ja osakin jäi hieman lyhyeksi, mutta tarkoituksenani onkin saada teidät tutustumaan Anabelleen ja hänen ajatusmaailmaansa.

~*~

Se oli aivan tavanomainen sunnuntai aamu. Äiti oli tehnyt aamupalan ja huusi meidät syömään. Me emme paljoa tehneet perheen kesken, mutta äidin vaatimus oli, että edes yksi ateria päivässä syötiin perheen kesken, mieluummin useampikin.

Aamupala eteni myös normaalia tahtia, Victoria selitti niitä näitä, vaivautumatta edes nielemään välissä. Äiti kuunteli Victorian kertomuksia. Hän oli taas loistanut jalkapallossa ja saanut koulussa neljä uutta ystävää, jotka tapaisi heti aamiaisen jälkeen läheisellä leikkipuistolla.

Minä nyrpin ruokaani ja yritin hymyillä. Minulla ei ollut sellaisia uutisia. Olin tosin saanut luokan parhaan arvosanan matematiikan kokeesta, sekä kirjoituskokeesta, mutta eivät ne jaksaneet äitiä kauan kiinnostaa. Victoria oli paljon mielenkiintoisempi.

Äiti ilmoitti meille, että hän menee kirjoittamaan jotakin uutta kirjaansa. Jäimme Victorian kanssa kahden syömään vaitonaista aamupalaa. Victoria hotki loput munakkaastaan ja poistui vihellellen paikalta. 

Minulle jäi taas astioiden kerääminen pöydästä. Victoria tiesi, että keräisin ne pois, jos hän jättäisi ne pöytään. Äiti vihasi kaikenlaista sotkua. Kaiken piti aina olla järjestyksessä ja likaiset astiat olivat hänen superinhokkinsa.

Siivottuani pöydän harjasin hampaani ja puin päälleni. Yritin mennä juttelemaan äidin kanssa, mutta hän oli kiireinen uuden projektinsa parissa. Pyysi vain, että menisin ulos leikkimään Victorian kanssa. Pah, ei sisko minun seuraani kaivannut koskaan. Mitä kauemmas hänestä menin sitä onnellisempi hän oli. Päätin silti mennä ulos hetkeksi.

Me asuimme pienen poukaman rannalla. Tiesin, että jossain kauempana oli merta. En ollut koskaan nähnyt merta. Äiti oli, äidistä se ei ollut mitenkään erikoinen, hän ei koskaan kertonut meille kamalasti elämästään ennen meitä. Minusta meri oli kiehtova. Se kuulosti niin laajalta ja vapaalta. Sen takana voisi olla vaikka mitä.

Myönnän, että olin hieman yksinäinen. Kaipasin kovasti jotakuta, kelle jutella, joten päädyin taas kertomaan juttujani pehmoleluille.

"Äiti sanoi kerran, että minun pitäisi hankkia harrastus niin saisin kavereita. Voitko kuvitella? En minä halua kavereita, haluaisin vain, että äitiä kiinnostaisi mun jutut, silloin mun ei tarvisi etsiä muita ikäisiäni!"

"Ja sillä on tosi tarkat kriteeritkin mitä saa harrastaa. Victoria pyysi joskus, että se saisi tanssia. Tanssi olis just sen laji, siellä on muitakin kikattavia pikku prinsessoja, mutta tanssi ei ollut äitistä soveliasta, ei sitten ollenkaan. Mä tykkään piirtää, sillekkin äiti nyrpisti nenäänsä vähän, piirtäminenkin oli selkeesti vähän liian lähellä jotakin mistä se ei meille kerro. Mutta ei se sitä kieltänytkään."

Tunsin itseni vähän hölmöksi, hengitin pari kertaa. Oli ihan teraupettista purkaa välillä ajatuksia ääneen. Ei kukaan täällä kuunnellut, vaikka tein niin. Ja hyvä vain jos olisi kuunnellut.

Päätin piirtää hetken verran. Ei siitäkään oikein tuntunut tänään tulevan mitään, joten lopulta päädyin vain sotkemaan paperille kaikenlaista ja koristelin sen kaupanpäälle vielä glitterillä. Sain kuitenkin taas kulutettua muutaman turhauttavan tunnin.

Lopulta kello oli jo niin paljon, että päätin alkaa tehdä läksyjä. Tiesin, ettei Victoria ollut tehnyt omiaan, ja tuskin tekisikään. Häntä ei paljoa koulu kiinnostanut, Victorialla oli muka niin paljon kaikkea muuta, eikä äiti edes puuttunut siihen.

Minä pidin koulusta. Se oli ehkä paras paikka maailmassa. Sain olla siellä rauhassa, ei minua paljon häiritty. Siellä olin hyvä, opettajat olivat ylpeitä minusta, oikeasti. Minä oikeastaan vihasin viikonloppuja. Silloin oli aina niin paljon turhaa aikaa. Kotona olo oli turhauttavaa, en oppinut täällä mitään aitoa. Tietenkin kaiken mitä kirjoista jaksoin lukea ja läksyjä tehdessä.

Harmikseni Victoria marssi silloin sisään. Sekin oli viikonlopuissa huonoa, hänellä ei ollut treenejä. Hänen ikäistensä ryhmä treenasi vain viikolla, kolmesti.

Toivoin, että Victoria olisi minut nähdessään vain vaihtanut suuntaa ja mennyt tekemään jotakin muuta, mutta en selkeästi ollut tänään niin onnekas.

Kuulin miten ovi sulkeutui ja hän pysähtyi. Nyrpistin nenääni. En jaksaisi yhtään kuunnella hänen näsäviisaita kommenttejaan. Tämä sunnuntai oli tuntunut jo muutenkin ihan luvattoman pitkältä.

"Taasko sinä teet läksyjä?" Victorian ivallinen ääni kuului.
"Jep, ja jos sinäkin haluaisit joskus kuutosta parempia numeroita niin suosittelisin sitä sinullekin", vastasin yhtä kärkkäästi

"Ei minun tarvitse saada hyviä arvosanoja, se saa olla sinun juttusi. Minä olen kaikessa muussa paljon parempi kuitenkin!" hän tuhisi.
"Kaikessa muussa? Äh, anna olla", minua alkoi hieman ärsyttää.

Toivoin, että hän olisi lähtenyt, syömään vaikka tai soittelemaan kavereilleen. Sen sijaan hän istuituikin vuoteelleen ja tiesin, että tästä tulisi pitkääkin pidempi ilta, jollei hän kohta keksisi muuta tekemistä. Victoria rakasti olla minua parempi, kaikessa mahdollisessa. Jos hän ei ollut niin hänen piti keksiä jotakin saadakseen minut tuntemaan oloni surkeaksi.

"Arvaa mitä? Jos sinä joskus tekisit jotakin muuta kuin murjottaisit yksin kirjojesi keskellä voisit jopa saada kavereita. En ymmärrä mikset sinä edes yritä", hänen tekoystävällinen äänensä pulputti.

"Arvaa mitä? Minua ei ihan oikeasti kiinnosta."

"Mutta jos...",
"Anna jo olla, jooko. Haluaisin nyt tehdä läksyjä rauhassa. Ja jos sinä aiot vain pölistä siinä siitä miten paljon sinulla on kavereita, koska et viitsi edes alakoulussa keskittyä muuhun kuin pienempien kiusaamiseen, niin minua ei oikeastaan kiinnosta. Voisitko mennä kiusaamaan vaikka äitiä jutuillasi?" keskeytin hänet.

"Minä yritin vain auttaa..." hän mutisi ja onneksi poistui.

Kun minut viimein jätettiin rauhaan ja sain keskittyä läksyihini niin sain ne lopulta jopa valmiiksi. Tunsin pientä ylpeyttä itsestäni, olin tehnyt taas jopa suositellut, haastavammat lisätehtävät, joita kovin moni ei ilman vanhempiensa apua osannut tehdä. Tässä minä olin hyvä, paljon parempi kuin Victoria.

Päätin mennä katsomaan oliko Victoria vaikka katsomassa telkkaria. En minä häntä vihannut tai mitään, joskus, hyvinä päivinä, hän oli jopa tosi mahtavaa seuraa ja keskustelimme paljonkin yhdessä kaikenlaista. Niistä päivistä pidin.

Menin olohuoneeseen, mutta pysähdyin heti kulman jälkeen. Hän oli saanut äidin pois töiden ääreltä keskustelemaan kanssaan. En halunnut liittyä seuraan, enkä halunnut kuunnella.

Kipitin saman tien takaisin huoneen turvaan ja suljin hiljaa oven, etteivät he tajuaisi minun edes poistuneen. Äidillä oli inhottava tapa kysellä miksen minä koskaan yrittänyt edes olla sosiaalinen.

Tunsin miten hartiani lysähtivät kasaan. Yritinhän minä! Äidille ei vain kelvannut pelkästään minun seurani, silloin hänellä oli liian kiire projektinsa kanssa. Minä olisin joskus halunnut keskustella hänen kanssaan samalla tavalla kuin Victoria, kahden kesken ja rauhassa.

Mietin hetken parjaisinko taas tunteitani jollekkin lelulle, joka ei edes oikeasti kuuntele, piirtäisinkö vai hakisinko vaivihkaa kirjan olohuoneesta.

Lopulta päädyin istumaan vuoteelleni. Tämä ei ollut ollenkaan hyvä päivä. Minulla oli niin paljon negatiivisia ajatuksia. Joskus vain tunsin itseni niin ulkopuoliseksi tässä perheessä. Olin jotenkin irrallaan koko maailmasta. En oikein tuntenut kuuluvani mihinkään. Tiesin, ettei huominen välttämättä olisi niin surkea. Saattaisin olla jopa positiivisemmalla päällä. 

Päätin sulkea silmäni hetkeksi ennen kuin vaihtaisin yöpaidan ja menisin pesemään hampaani. Mutta siihen minä sitten nukahdin.

Chrystalin elämä

Chrystalista kasvoi epävarma teini, jolla ei tuntunut olevan päämäärää. Jossain vaiheessa kuviin astuivat alkoholi ja miehet. Chrystal seurusteli jonkin aikaa ystävänsä Sebastianin kanssa. Annika löi tämän takia hänen kanssaan välit poikki, sillä seurustelu vei tämän mielestä liikaa heidän yhteistä aikaansa.

Chrystal ja Sebastian eivät ehtineet olla kauan onnellisia kun Annika sai tungettua itsensä heidän väliinsä. Annika makasi Sebastianin kanssa ja Sebastian kertoi nöyrtyneenä siitä Chrystalille. Chrystalin sydän särkyi, eikä hän halunnut olla tekemisissä kummankaan kanssa. Hän alkoi juoda yhä enemmän ja liikkua Katin seurassa. Kat valitettavasti sotkeutui huumeisiin ja katosi muutamaksi viikoksi. Huolesta sekaisin oleva Chrystal ei kyennyt tekemään oikein mitään ja tappeli jatkuvasti vanhempiensa kanssa. Bonnie sulkeutui itseensä ja alkoi viettää yhä enemmän ja enemmän aikaa teatterilla ja ulkomaanmatkoilla. Koko perhe tuntui olevan romuna. Yhtenä yönä Chrystal sai puhelun Katilta, tämä oli jollain klubilla, pää aivan sekaisin ja pelkäsi. Chrystal sai ajo-ohjeet ja haki ystävänsä luokseen. Kat vain tärisi ja itki ja lopulta nukahti sekavana Chrystalin syliin. Aamulla Chrystal tivasi tältä selitystä ja tyttö kertoi löytäneensä pieneen bändiyhteisön, jonka luona oli ollut.

Kat sai suostuteltua Chrytalin mukaansa tälle klubille ja sitä ympäröivään, sekaiseen asuinalueeseen, joka oli ränsistynyt ja sotkuinen. Chrystal kieltäytyi jyrkästi huumeista, mutta joi kuitenkin. Hän ihastui bändiin, joka soitti pienellä lavalla. Keikan loputtua hän alkoi lirkutella solistille ja pian huomasi saman toistuvan illasta toiseen. Erään todella sotaisan illan jälkeen kotona Chrystal lähti, eikä tullut koskaan takaisin. Hän muutti bändin asuntoon ja rakastui päätäpahkaan solistiin.

Hän ei vain tiennyt mihin itsensä tunki. Bändissä oli viisi jäsentä, kolme miestä ja kaksi naista. He olivat tunteneet ikuisuuden ja asuivat kaikki samassa pienessä läävässä, Porukalla oli paljon historiaa, katkeruutta ja kaunaa. Toinen bändin naisista oli seurustellut vuosia Chrystalin nykyisen poikaystävän kanssa, eikä ollut ollenkaan iloinen tytön astumisesta mukaan kuvioihin.
Lopulta Chrystal saikin nämä kaksi kiinni pettämisestä ja raivostui. Hän makasi kostoksi tytön poikaystävän kanssa, joka oli kans bändin jäsen.

Pian Chrystal huomasi olevansa raskaana, muttei yhtään tiennyt kenelle. Hän oli siinä vaiheessa ollut jo vuosia huumekoukussa ja riutunut olemukseltaan täysin. Hän tiesi, että hänen täytyisi päästä irti, nyt. Chrystal soitti Sebastianille, joka seurusteli jo Annikan kanssa. Sebastianilla oli silti tunteita Chrystalia kohtaan ja tämä tuli samana yönä hakemaan tytön pois ja ajoi tämän satamaan. Satamassa vaihdettiin kyyneleitä ja pari suukkoa, Sebastian antoi tytölle hieman rahaa ja ojensi matkalipun. Hän pyysi, ettei tyttö palaisi ennen kun on saanut itsensä kuntoon, eikä se onnistuisi Felix Lochissa.

Niinpä Chrystal matkasi yksin kohti tuntematonta. Hän asui vuoden pienessä rotiskossa ja mietti mitä tekisi elämällään. Päästyään eroon huumeiden vieroitusoireista hän alkoi taas hahmottaa elämäänsä. Hän oli kuudennella kuullaan raskaana ja alkoi miettiä kaikkea. Lopulta hän alkoi kirjoittaa. Hän kirjoitti elämänsä kaltaista rommanisarjaa, joka sai tuulta siipiensä alle ja hän alkoi tienata sillä. Chrystal synnytti lopulta kaksoset. Kaksosten ollessa puolitoistavuotiaita hän sai hankittua heille kunnollisemman asunnon. Se oli vanha ja hänen täytyi käyttää paljon rahaa ja aikaa sen remontoimiseen.

....

Tästä jatkammekin sims 4 voimin!



Kuva talosta, josta tulen kertomaan seuraavan sukupolven tarinan.

13.

Whuu, luku kolmetoista ulkona :3
Tässä osassa istutaan ja keskustellaan asioista, asteen verran liikaakin, mutta en keksinyt muuta tapaa selittää joitain asioita. Toivottavasti ei mene silti liian harppovaksi taaskaan. Ja kuten otsikkokuvasta voi ehkä päätellä, tämä onkin sitten viimeinen osa lapsena, Chrystal kasvaa niin nopeaa tahtia, että se tuntuu luonnottomalta, en millään meinaa keretä kuvata kaikkea kun se mokoma kasvaa vaan. Yritän silti pitää peliä sen verran "luonnollisena", etten puuttuisi ikääntymiseen, lapsien määrään tai -sukupuoleen.

***



Tiedättekö, haluaisin kertoa, että sitten kaikki palautui ennalleen. Vanhempani sopivat riitansa, rakastivat sittenkin tosiaan, ja minua. Kaikki oli hyvin... Muttei kuitenkaan.



Vanhempani yrittivät, välillä. Meillä oli yhä yhteisiä lounaita, he puhuivat toisilleen muutaman sanan lauseita, silloin kun olivat samaan aikaan kotona. He selvästi yrittivät, jottei minun tarvitsisi olla surullinen.



Olin silti... Jokin sisässäni oli muuttunut, tavaallan se oli avannut silmäni. Tajusin miten sokea kaikelle olin aina ollut. Vajosin joskus pitkiksikin ajoiksi omiin ajatuksiini ja mietin mennyttä ja pelkäsin tulevaa. Yhtenä tälläisenä iltapäivänä ovikellon kilahdus havahdutti minut.



Nousin ylös, sillä uskoin sen olevan joku kavereistani.



Äiti hääri keittiössä juomassa viimeistä kupillista kahvia, eikä tietenkään mennyt avaamaan samalla oletuksella kuin minä menin. Isä ei tietenkään ollut kotona.



Katsoin oven läpi hämmentyneenä kahta miestä, avasin oven ja jäin katselemaan heitä kysyen keitä he olivat ja mitä halusivat.



Näin kaksi hermostunutta hymyä.
"Onko äitisi kotona, Bonnie Welled?" kysyi vanhempi mies.
Hätkähdin kuullessani äitini sukunimen, minut oli nimetty isäni mukaan, Baltmore. Enkä useinkaan tullut ajatelleeksi sitä, että äitini oli pitänyt lapsuudennimensä.



Pyysin miehet sisään ja hätkähdin nähdessäni vanhemman miehen silmät. Huusin äitini alas tapaamaan näitä kahta muukalaista.



Äitini kiljahti hermostuneesti nähdessään tulijat. Äiti asettui vastakkain vanhan herrasmiehen kanssa ja tajusin heti yhtäläisyyden. Molemmilla oli identtiset, hätkähdyttävän vihreät silmät. Jo ennen kuin äitini kuiskasi  ne merkittävät sanat, olin karannut kauas mieleeni.

"Isä..."



Seinä autotallissamme. Äidin muistojenseinä, jota olin tuijottanut tunteja ja taas tunteja elämässäni. Tuo yksi kuva äidin ja enoni Rasmuksen lapsuudesta. Heidän viimeisiä muistoja heidän isästään, minun isoisästäni. Miehestä, jonka tiesin olevani äitini sankari. Olin luullut isoisän kuolleen, mutta siinä hän seisoi ilmielävänä ja vanentuneena edessäni.



Äitini sulkeutui hänen halaukseensa. Näin ilonkyynelten vierivän äitini huolluilla kasvoilla hänen tavatessaan isänsä ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin.



Irrottauduttuaan äitini otteesta tämä mies ojensi minulle herrasmiesmäisesti kätensä.
"Hauska tutustua, minä olen Michael Welled", mies sanoi.



Olin järkyttynyt, mutta aika hyvällä tavalla.



"Tulkaa takapihalle, meillä on paljon juteltavaa!" äitini pyysi ja lähti hermostunein askelin kohti taka-ovea. En tiedä koskiko kutsu minua, mutta kävelin silti hermostuneen onnellisena perässä.

(Kertojan näkökulma, jotta asioita ei tarvitsisi käsitellä vain Chrystalin näkökulmasta)


Pitkä hiljaisuus kierteli ulkopöydän ympärillä. Bonnie ja Michael vain tuijottivat toisiaan arasti hymyillen. Viimeinen Bonnien muisto hänen isästään oli se, että mies oli lähtenyt hoitoon Samanthan saatua tämän hulluuden partaalle. Bonnie oli pitkään uskonut, ettei enää koskaan näkisi isäänsä.



"Tässä on isoisäsi, Michael, isäni", Bonnie esitteli tyttärelleen rikkoen hiljaisuuden.



"Ja tuo sanoinkuvaamattoman vaisu punapää tuossa on minun äitini, Samanthan, veli Chris, et ole muistaakseni koskaan tavannutkaan häntä. Hän lähti matkoille kauan ennen sinun syntymääsi", Bonnie selitti ja pieni ikävien muistojen jättämä api, jota Chrystal ei erottanut, kuulsi hänen äänestään. Kaikki kipeät ja suloiset muistot vyöryivät jälleen hänen ylitseen.



"Kiitoksia kohteliaisuuksista, neiti näsäviisas. Minä sentään löysin isäsi ja toin hänet luoksesi", Chris sanoi leikkisän närkästyneesti.
"Ja se onkin tarina, joka minun pitää kuulla! Mitä tapahtui, koska pääsit pois?" Bonnie uteli.



"Itseasiassa siitä ei ole kauaakaan, en muista tarkalleen koska, päivät sulautuvat edelleen aika paljon yhteen. Minulle maksettiin asunto ja saan eläkettä, hyvin pientä, hoitajat käyvät luonani yhä tarkistamassa vointiani, mutten ole tarvinnut tarkkailua enää pitkiin aikoihin. Olen pikkuhiljaa oppinut erottamaan nykyhetken mennestä ja kaikenlaista", Michael naurahti keventääkseen vakavan aiheen tuomaa raskasta tunnelmaa.



"Chris oli kiertävänä hoitajana lainassa ja päätyi tarkastuskäynnille asuntooni. Hän ilmoitti oitis, että tunsi tyttäreni ja poikani. Juteltuamme jonkin aikaa tulimme siihen tulokseen, että kun olen lääkäreiden mielestä tervejärkiseksi -määritellyssä kunnossa, voin lähteä käynnille luoksenne."

Michael ei huomannut tyttärensä kauhistunutta ilmettä. Heidän isänsä oli kärsinyt niin monia vuosia. Sekoittanut menneen ja tulevan täysin, pahemmin kun hän oli osannut edes kuvitella. Hän tunsi olonsa pahaksi, koska ei ollut omilta huoliltaan edes tajunnut kysellä isänsä perään.



"Minusta on hienoa nähdä sinua taas. Haluaisin niin kertoa sinulle kaiken mitä on tapahtunut ja miten kaipasimme sinua ja! Rasmus! Hänelle täytyy ilmoittaa!" Bonni hätkähti muistaessaan veljensä.



"Ei hätää, menen hänen luokseen käymään tämän jälkeen. Tarvitsin vain Chrisin apua, en ole koskaan eläissäni poistunut Felix Lochista, joten Deoxeriin tulo olisi ollut liian iso muutos. Rasmus on matkanvarrella takaisin kotiini", Michael ilmoitti ja Chris nyökytteli kannustukseksi.



"Misket sinä koskaan ilmoittanut olevasi taas maisemissa? Luulin, että matkustelet ties missä lääkärinä hankkien kokemusta ja kaikkea sitä mitä selitit. Et edes ilmoittanut tavanneesi isää, vaikka olit vain meren kantaman päässä!" Bonnie kääntyi Chrisin puoleen. Hän tunsi itsensä melkeen petetyksi kun oli elänyt varjoissa vain siksi, että oli muuttanut kaupunkiin.



"Miten minä olisin voinut sinulle soittaa Bon? Mitä olisin sanonut? Miten olisin tekoni selittänyt?" Ne kolme kysymystä saattoi ymmärtää monella tapaa, mutta he molemmat tiesivät niiden koskevan Patricia.



Bonnie käänsi häpeillen katseensa ja katsoi sen sijaan tytärtään. Miten Chris sen olisi selittänyt? Patric tiesi hyvin kuka Chris olisi, Bonnie oli aikoinaan humalassa kertonut avopuolisolleen kaiken. Vuodattanut tuhansia kyyneleiteä miehen pidellessä häntä, toivoessa, että jonain iltana Bonnien rakkaus Chrisiä kohtaan sammuisi ja Patric saisi hänet itselleen.



"Ikävää, ettemme ole olleet tekemisissä näinä vuosina. Olisin mielelläni tutustunut tähän nappulaan aiemmin", Chris sanoi saaden Chrytalin täyden huomion itselleen.



Chris tarkasteli tyttöä ja tunsi piston sydämessään. Hän oli tehnyt oikein, Bonnie oli saanut hyvän elämän, miehen ja lapsen. Suloisen pienen tytön, jolla oli Bonnien kasvot, muttei juuri paljon muuta.
"Muistutat kovasti isääsi", Chrsi tokaisi ennen kuin ehti estää itseään. Hän hymyili rohkaisevasti perään, vaikkei ollut koskaan edes tavannut Bonnien miestä.



Bonnie näytti järkyttyneeltä. Chrystal ja Michael sen sijaan olivat aivan normaalisti. He eivät tienneet miten paljon  näiden kahden välillä oli aikanaan ollut. Miten kovin Bonnie oli halunnut lapsen Chrisin kanssa, se oli jäänyt haaveeksi.



Aavemainen hiljaisuus leijui pöytään kun kukaan ei keksinyt miten jatkaa keskustelua, kuului puhelimen pirahdus ja Chrystal loikkasi pois pöydästä ja juoksi sisälle. Hän oli saanut tietää jo kaiken tarpeellise, keskustelkoot aikuiset nyt.

(Chrystalin näkökulma jatkuu!)



Kat soitti pyytääkseen minua "jengin" kanssa vesi-ilmapalloilemaan puistoon. Suostuin innoissani, sillä en jaksnaut enää keskustella ja kuunnella vaivautuneita hiljaisuuksia.



Puisto oli aivan lähellä, joten ehdin paikalle ensimmäisenä. En voinut olla hymyilemättä nähdessäni kaverini.



Sovimme, että kaikki kaikkia vastaan, mutta minä, Nyla ja Annika asetuimme silti kolmistaan Katia ja Sebastiania vastaan.



***



Ilta ehti jo pitkälle ennen kuin lähdin kotimatkalle. Olimme jääneet Annikan ja Sebastianin kanssa viettämään vielä aikaa Nylan ja Katin lähdettyä kotiin. Puisto oli täysin autio kun kävelin sen läpi.



Jostain syystä kaupungissa kävely ei pelottanut minua, olin kasvanut siellä. Tiesin, että kaduilla vaani monia asioita, jotka olisivat pelottaneet minua, mutta en vain kiinnittänyt niihin huomiota. Tiesin, etteivät vanhempani tajuaisi, että tulisin niin myöhään. He olivat olleet viimeaikoina liian kiinnostuneita omista töistään ja ongelmistaan. Välillä äiti sai raivokohtauksia kun en noudattanut sääntöjä, mutta annoin niiden lipua pois.



Se on yksi syy miksi pelästyin nähdessäni valot eteisessä. Kukaan ei koskaan ollut tähän aikaan hereillä, tai ainakaan jättänyt valoja eteiseen. Äidin uskoin olevan töissä, sillä hän oli ollut koko päivän kotona, mutta isän pitäisi olla nukkumassa. Hän oli naapuri alakouluni opettaja ja nousisi aikaisin aamulla.



Kuulin huutoa jo kauas ja uskoin äidin ja isän taas tappelevan. Suunnitelmanani oli pinkaista nopeasti ja huomaamattomasti ohi, mutta jähmetyin kahdeksi sekuniksi nähdessäni enoni ja isäni vastakkain. Yritin peittää korvani, mutta ne nielivät silti sanoja, joita en olisi halunnut kuulla.



"Sinä olet tullut tänne tuhoamaan sen rippeen perheestäni, mitä on jäljellä!"
"Minä luovuon hänestä vuosia sitten. Jos asiat vain olisivat olleet toisin, mutteivät ole! joten hyvä näin kun ne ovat!"
"Sinä astelet tänne kun voisit vain viedä kaiken. Sinun takiasi hän ei koskaan tule olemaan minun!"

Kyyneleet vierivät jo pitkin poskiani, en halunnut kuulla.



Ryntäsin huoneeseeni ja tiesin, että miehet olivat huomanneet pinkomiseni, koska joku lähti perääni.



Yritin olla neutraalin näköinen, seisoin ja yritin kovettaa sydämeni asioilta, joita olin kuullut. Se oli vaikeaa, se kuvattiin aina niin helpoksi. Kuulin oveni avautuvan ja yritin näyttää välinpitämättömältä, mutta tunteet kuohuivat sisälläni.



"Kuules Chrystal. Uskon, että olet vihainen ja hämmentynyt", Chris sanoi laskeutuessan tasolleni.
"Näiden ongelmien ei pitäisi olla sinun kuultavinasi laisinkaan. Olen pahoillani, että jouduit kuulemaan riitamme, luulimme sinun olevan jo nukkumassa", Chrisin ääni oli sekä syyllinen, että syyttävä.



"En minä... oikein osaa olla..." mutisin. Hänelle oli helppo puhua, ehkä, koska hän ei ollut niin läheinen minulle.
"Uskon, että sinulla on vaikeaa... toivon vain, että voisin auttaa jotenkin...", Chrisin lause keskeytyi kun ovi lensi jälleen auki.



"Ole hyvä ja jätä nyt edes tyttäreni rauhaan...", isäni pyysi sortuneella, vihaisella äänellä.
Chris loi minulle rohkaisun hymyn kuin pyytäen minua antamaan isälleni anteeksi.



Sitten hän poistui sanaakaan sanomatta. En oikein osannut seistä mitenkään päin. Olin hermostunut ja petetty. Isäni oli ennen ollut kaikkeni, nyt hän oli hermostunut ja vihainen, useammin kuin koskaan aiemmin. Näin, että vuokseni hän yritti pysyä tyynenä.

"Chrystal. En halua sinun käyttäytyvän tuollatavoin, viis veisaat määritellyistä kotiintuloajoista, ryntäilet ja hiiviskelet. Mikä sinuun on mennyt. Emme äitisi kanssa ole käyttäytyneet kovin mallikkaasti viimeaikoina, mutta sinä et edes yritä helpottaa asioita osaltasi", isäni paasasi.



Tiesin sanojen olevan osittain totta, mutta vihani oli liian suuri myöntääkseni sen nyt.
"Minä en halua kuulla sinun syytöksiäsi! Te olette valehdelleet minulle koko ajan, eikä teitä enää kiinnosta olla kotona, muttette tiedä muitakaan ratkaisuja! Ei se ole minun vikani, ettei tuon surkeampia vanhempia voi toivoa! Mene pois mun huoneesta!" huusin hänelle. Isäni teki työtä käskettyä ja poistui.



Kylmyys levisi hyytävästi sisälleni. Otin taas tietoisen askeleen kohti toisenlaista suuntaa kuin mihin minua oli lapsena johdatettu.



Vaihdoin pyjaman päälleni ja heittelin päiväpeitot syrjään. Olin vihainen, väsynyt ja oppinut liikaa uutta. Tajusin, että olin saanut kuulla vanhempieni menneestä, mutten voinut käsitellä sitä.



Jokin osa minussa ei voinut ymmärtää, miksei äitini ollut voinut elää Chrisin kanssa. Olisivatko he olleet onnellisia? Mikseivät he olisi? Äitini ei rakastanut isää, mutta he elivät yhdessä. Sitten yritin kuvitella itseni Rasmuksen kanssa... yök! Mutta meillä oli paljon suurempi ikäero. Ja... en minä tiedä rakkaudesta mitään!



Rakkaus... Vanhempani olivat rakastaneet minua joskus... Olisiko äiti rakastanut minua vieläkin, jos olisin hänen ja Chrisin lapsi? Mutta entä isä? Miksi hänenkin piti olla kärsivä osapuoli? Eikö maailma voinut tehdä kaikille yhtä paljon hyvää ja pahaa. Miksi minun piti tuntea oloni niin onnettomaksi ja hylätyksi? Mitä olin tehnyt väärin? Kyyneleitä vuodattaen nukahdin kosteankarhea poski tyynyäni vasten.



Heräsin aamulla tyhjään taloon, tai siltä se ainakin vaikutti. Vanhempani olivat menneet töihin tai äitini nukkui. Mietin pitäisikö minun jaksaa mennä pysäkille tänään. Kaivoin jääkaapista salaatinrippeitä ja päätin syödä ne aamupalaksi.



Sitten vierashuoneen ovi avautui ja Chris tassutteli unisena, mutta tapansa mukaan hymyilevänä huoneesta. Oliko hän koskaan surullinen? Tai katkeroitunut. Hän tuntui ottavan asiat vastaan kuten ne ovat ja hymyili vielä päälle. Ihmeellinen tyyppi.
"Huomenta nappula!" hän huikkasi.
Ja ärsyttäväkin!



Söin lautaseni tyhjäksi ja minua alkoi ahdistaa.
"Miksi olet täällä vielä? Ei pahalla, ihmettelen vain", mumisin ja annoin käteni kulkea pöydän röpelöistä reunaa.
"Vanhempasi pyysivät minua heittämään sinut koululle, käykö se?" hän tiedusteli hymyillen.



"Meidän pitää muutenkin puhua", Chris sanoi.
Kallistin päätäni sen merkiksi, että kuuntelen. En ollut koskaan tehnyt sitä hänelle, mutta hymynkaare hänen huulillaan kertoi hänen ymmärtäneen. Tekikö äitini niin?
"Sinun täytyy lakata rasittamasta vanhempiasi. Minun vierailuni taisi tulla keskelle suurta perhesotaa, johon en halua osallistua, ettei tedän elämänne järky. Sinä olet heille rakas, mutta alat olla siinä iässä kun lapset alkavat kokeilla rajojaan. Ja heidän rajansa alkavat olla aika kireällä. Miksi kiusaat heitä? Tiedän, ettet tee sitä vahingossa, koska Bonnie itki eilen kun ei tiedä mitä tekisi kanssasi."



"Minä vain... he eivät huomaa minua koskaan... He vain tappelevat ja keskustelevat ja tappelevat ja muistavat sitten, että minulle pitää huutaa ja sitten he ovat hetken sovussa...", mutisin ja yritn vaihtaa aihetta: "Oliko sinulla suhde äitini kanssa?"
"Ei, me olimme parhaita kavereita, juttu lipsui ja saimme kuulla olevamme sukua, olemme yhä ystäviä, mutta minun piti lähteä töiden perässä ja hänen opiskella. Sinnä kaikki."
Tiesin, ettei se voinut olla kaikki, mutta jouduin tyytymään siihen.



"Minä lähden tänään kun olen heittänyt sinut koululle. En usko, että tapaamme enää, ainakaan kovin pian. Toivoisin, että käyttäytyisit ihmisiksi."
"Onko sinun pakko lähteä? Voisit saada isän ja äidin sopimaan! Voisit vakuutella heille, että he tosiaan ovat kuin luodut toisilleen tai jotain!"
"Heidän on valitettavasti itse selviteltävä sotkunsa. Minullakin on elämää muualla. Minä palaan sen pariin jatkamaan."



"Sinun pitää ymmärtää Chrystal. Vain meidän teoillamme on merkitystä."
Minulla ei ollut hajuakaan mitä hän tarkoitti, mutta nyökytin päätäni ja menin pukeutumaan.



Chris ja minä juttelimme vielä ajomatkan ajan, ihan niitä näitä. Koulusta ja kaikesta. Oli ihan kiva kun joku kuunteli pitkästä aikaa.



Sulkiessani auton ovea tajusin, etten näkisi häntä välttämättä enään. Vilkutin hyvästiksi ennen kun juoksin ensimmäisten joukossa koulun pihalle ja kiipeilytelineelle.




Kun olin menossa toiselle kierrokselle, huomasin kavereideni tulevan porteista sisään. Annika pinkoi juokseni ja antoi minulle halin.



"Tule, minulla on sinulle asiaa", hän kuiskasi ja tarttui vyötäröltäni.
"Eikö se voi odottaa? Kuvaamataidontunti alkaa ihan pian", yritin, mutta hän veti minut mukanaan autioon taukotilaan.



Istuimme pöytäämme ja Annika katsoi minua odottavasti.
"Mitä eilen kävi?" hän kysyi kärsimättömästi.
"Pari sukulaista vain, vähän lisää perheriitoja", mutisin. En ollut päästänyt Annikaa meille vähään aikaan, koska siellä tapeltiin aika paljon.
"Olet muuttunut! Olet jotenkin etäinen ja tuntuu kuin sulla oisi enemmämn yhteistä Katin kuin mun kanssa! Vaikka oot mun sielunsisko!" Annika parkaisi yhtäkkiä.



"Vähän vain", marisin ja näytin sormillani.
"Enemmän! Muuta meille, jos kotona on niin kamalaa", Annika vaati huolestuneesti.
"Äh, eikä ole! Oot ymmärtänyt ihan väärin. Anna mun nyt olla äläkä puutu mun asioihin enää!" sanoin, kun en jaksanut enää kuunnella.



Nousin ylös valmiina marssimaan pois, mutta muistin kuvaamataidonluokan olevan toisessa suunnassa ja tein pyörähdyksen ja kävelin vähän nolona Annikan ohi.



Yritin maalata tunteeni, kuten opettaja käski. Mutta kaikki tuntui niin synkältä, että olisin halunnut maalata taulukankaan mustaksi.



Oli outoa kun Annika ei ollut enää siinä. Hän oli yleensä aina vierelläni, ihan sama mitä tapahtui.



Sitä jatkui jonkin aikaa. Istuimme jopa eri pöydissä nykyään. Se tuntui pahalta. Olimme me riidelleet ennenkin, muttemme koskaan niin pitkään. Toinen oli aina luovuttanut.



En tänäänkään istunut Annikan pöytään. Hänellä oli edessään tyhjä pöytä, hän toivoi minun antavan periksi.



Näin hänen vain juoksevan pois, koska en luovuttanutkaan.



Sinä päivänä kävellessäni kohti porttien ulkopuolella odottavaa äitiäni, maiharini tuntuivat raskaammilta kuin koskaan. Mielialani laahasi suorastaan maassa. Olisin halunnut vain kävellä kotiin, enkä kuulla äidin typeriä kysymyksiä ja nähdä tekohymyä.



Harkitsin hetken juoksevani, mutta nousin silti autoon. Tiesin kuitenkin, että tämä kevät oli opettanut minulle enemmän kuin koko elämäni. Tajusin kuvajaisestani, joka heijastui auton tummasta ikkunasta, ettei paluuta menneeseen ollut. Kaikki minussa oli muuttunut siitä kun kävelin ensimmäisen kerran tällä koulun pihalla, aina tähän hetkeen asti.

***