Etusivu

Welledeiden suku sai alkunsa kun kaksi nuorta karkasivat yhdessä maailmalle ja keksivät yhteisen sukunimen, jotta heitä ei koskaan löydettäisi. He muuttivat saarikaupunki Felix Loch:ille ja aloittivat uuden elämän. He saivat kaksi lasta, joista toisesta (Michael Welled) tuli suvun kantaisä.

Mutta heidän elämänsä ei sukupolvesta toiseen ole todellakaan helppoa. Welledit on kuin kirottu huonolla onnella, vahinkoraskauksilla ja epäonnisella sattumalla toinen toisensa jälkeen. Huono-onni ja poislähtemisen tarve siivittää jokaisen nuoren Welledin unelmia.

lauantai 29. maaliskuuta 2014

11.



Sitten päästäänkin kolmanteen sukupolveen! Alkuosa on kerrottu vielä Bonnien näkökulmasta, koska Chrystal on vasta taapero, mutta loppuosa on tytön näkökulmasta. Kommentteja saa mielellään jättää :3

***



Havahduin aamulla kun tunsin liikettä vierelläni. Tiesin, ettei kello voinut olla paljoakaan, enkä koskaan herännyt näin aikaisin.



Nousin ylös ja tajusin Patricin nousseen ylös, hän oli siis lähdössä töihin.
"Anteeksi, herätinkö?" hän kysyi lempeästi hymyillen.
Pudistelin vain päätäni hieman haikeasti ja päätin, ettei kannattaisi jatkaa enää unia.



Koska olin hereillä niin Patric lähti töihin hoitamaan paperiasioita kun hänen ei tarvinnut odottaa Chrystalin heräämistä. Päätin keittää itselleni kahvia. Olin jo melkein unohtanut miten se tehdää, koska kahvi odotti minua yleensä valmiina aamuisin.



Hiljainen talo ja ikkunoiden takanan näkyvä pimeys oli hämmentävää. Maistelin kahvia ja muistelin miltä tuntui kun piti herätä aikaisin ja koota energiansa, että jaksaisi lähteä jonnekin. Nykyisin kahvi oli vain tapa enemmän kuin virkiste.

Havahduin mietteistäni kuullessani Chrystalin parahtavan huoneessaan.



Aurinkoinen hymy valaisi tyttäreni kasvot kun menin hakemaan häntä. Chrystal seisoi kaidetta vasten silmissä aamu-unen kyyneleitä, mutta hänen kasvonsa loistivat iloa ja onnea. En voinut kuin hymyillä takaisin nostaessani hänet syliini.



"Mitä pikku päivänpaiste?" kysyin ja hymyilin vaihdettuani hänelle mekon päälle.
"ätti!" Chrystal huudahti hymyillen selvästi ylpeänä itsestään.
En voinut kuin hymyillä typerästi tyttäreni yrittäessä huutaa 'äiti'.



Pieni pää painui olkaani vasten ja hieroin Chrystalin selkää.
"Sinua taitaa väsyttää vielä", sanoin ja tuudittelin häntä hetken. Mitä olisinkaan tehnyt, jos olisin saanut ajan pysäytettyä tähän. Tyttäreni sylissäni aamu-auringon vasta noustessa taivaanrannassa.



Jätin Chrystalin huoneeseensa leikkimään ja menin pesemään aamulla sotkemani kahvikupin ja laittamaan hänelle aamupalaa.



Tiuku oli huomaamattani hiipinyt Chrystalin huoneeseen ja joutunut armottoman halikohtauksen vangiksi. Chrystal silitteli hellästi kissan päätä ja nauraa jokelsi onnellisena.



Aamiaisen jälkeen vein Chrystalin pihalle ja koska hän yritti niin tarmokkaasti ottaa askelia päätin auttaa häntä hieman. En huomannut ajan kulua laisinkaan yrittäessäni saada häntä pysymään pystyssä. Tajusin illan hiipineen huomaamatta luoksemme vasta kun Patric käveli takapihalle hymyillen.



Syötyämme illallista vein Chrystalin nukkumaan ja menin sitten itse makuuhuoneeseen, josta löysin Patricin istumasta koneen äärellä.



Asetuin sängylle ja Patric asettui pian vierelleni, hän liu'utti käsiään vatsallani ja kyljilläni. Yleensä torjuin hänet ja menin nukkumaan, mutta päivien yksinäisyys huokui sydämestäni kuin aallot, jotka lyövät rantaa pääsemättä koskaan sen pidemmälle. Olin vapaa kuin valtameri, mutta silti suljettuna uomiini, joista en voinut paeta.



Vedin hänet luokseni. Kaipasin niin paljon läheisyyttä ja toisen hyväilyä ja rakkautta, vaikken itse pystyisi koskaan antamaan hänelle sitä mitä hän ansaitsi. Tiesimme molemmat, ettei se ollut hyvä idea. Me kärsimme aina seksin jälkeen. Molemmat halusivat suhteelta eri asioita, vaikkemme koskaan sanoneet niitä ääneen. Minä kaipasin itsekkäistä syistäni ja yksinäisyyteni pelosta häntä vierelleni. En tiedä mitä hän halusi, mutta ei ainakaan tyydytystä yksinäisyyteensä. Tai kuka tietää, ehkä hänkin oli vain yksinäinen valittuaan tämän raastavan tien rinnallani.



Valehtelisin jos väittäisin, ettei hänen syleilyynsä nukahtaminen ollut kaikkea mitä tarvitsin. Tunsin itseni kokonaiseksi sen pienen taianomaisen hetken kun tunsin hänen rakkautensa. Itseni tunsin raukkamaiseksi, mutta suljin sen syvälle sisälleni, jälleen. Suljin silmäni rentoutuen hänen sydämensä kiihkeään rytmiin.



Patric ei osannut edes viikonloppuisin nukkua kamalan pitkään. Hän nousi aikaisin ja teki välillä jopa aamiaista.



Jos olisin saanut päättää elämäni uusiksi, päättäisin rakastaa häntä. Patricin kasvot eivät koskaan paljastaneet mitään. Hän oli tyynen rauhallinen, enkä tiennyt oikeastaan mitä hän tunsi tai ajatteli.



Minun saapuessani keittiöön Patric oli menossa jo hakemaan Chrystalia, joka oli alkanut huutaa heräämisensä merkiksi.



Patric halusi viettää mahdolliset hetkensä Chrystalin kanssa. En voisi kuvitella lapselleni parempaa isää.



Patric oli vienyt Chrystalin ulos ja tullessaan sisälle hän pyysi minua ulos katsomaan tyttöä. Patric oli riemuissaan kun Chrysal viimein käveli itse ja temmelsi hiekkalaatikolla leikkien teekutsuja.



Itse hän siirtyi sitten sisälle treenaamaan. Hän halusi edetä liikunnanopettajaksi, mutta siihen häneltä vaadittiin parempaa kuntoa.



Pian kyllästyttyään teeleikkeihin Chrytal huusi vaativasti, että halusi ratsastaa laamalla. Tiedän, että Patric antoi tytön ratsastaa, mutta minä pelkösin hänen tippuvan ja loukkaantuvan. Mutta katsoessani Chrystalin suuria anovia silmiä minä annoin viimein periksi. Tyttöhän oli jo vaikka kuinka vanha.



Pidin tytöstä kiinni kun hän yritti huojua laamaa liikkeelle.



"ITE, ITE!" tyttö kiljui ja päästin hänen vyötäröltään irti ja silitin päätä. Minun oli uskomattoman vaikea antaa tytön ratsastaa itsekseen, mutten voisi pitää hänestä ikuisesti kiinni.



Lopulta maltoin päästää irti ja astua askeleen kauemmas. Chrystal nakkasi niskansa taakse ja nauroi täydestä sydämestään.



Siirryin hiekkalaatikon ulkopuolelle katsomaan tyttäreni sanoinkuvaamatonta onnea. Hänen silmänsä oikeen kiilsivät onnesta kun vauhti huumasi hänet. Tiesin, että tuosta tytöstä tulisi aivan vallaton, mutten voinut kuin hymyillä päivänpaisteelleni. Chrystal oli meidän koko elämämme keskipiste.



Vietyäni Chrystalin nukkumaan päätin pyhittää aikaa itselleni. Maalasin hetken kauan kesken ollutta työtäni eteenpäin.



Kävin hoitamassa puutarhaani, joka oli pieni, mutta rakastin silti sen tuoksuja ja väriloistoa. Se toi aina mieleeni ensimmäisen kesän Kian luona kun emme olleet tottuneet omaan pihaan tai luonnon kauneuteen. Puutarha olikin kuin kunnianosoitus mummolleni, joka oli osoittanut, että elämän pienet kauneudet ovat niitä parhaita.



Pyykkiäkin oli pestävä, jotta meille riittäisi vaatteita. Välillä minu harmitti kun Patric ei osallistunut kotitöihin, mutten osannut ottaa asiaa esille hänen kanssaan, joten hoidin kaiken mukisematta. Katselin Chrystalin pieniä vaatteita ja mietin miten nopeasti se tyttö kasvoikaan. Ennen kun huomaisinkaan minun olisi tahtomattani päästää irti.



Kun Chrystal oli nukkunut jo melkein muutaman tunnin päätin laittaa ruokaa ja käydä sitten herättämässä tytön.



Pikkuinen nukkuin niin levollisesti ja sikeän oloisesti, että sydäntäni kripaisi pakottaa hänet nousemaan, mutta muuten hän ei nukkuisi ensiyönä ollenkaan.



Chrystal ja Patric söivät molemmat suurella ruokahalulla, mutta minä sain tugettua vain vähän alas. Olin huomaamattani lihonut muutaman kilon tämän perheen pyörittämisestä. Minulla ei ollut aikaa treenata, eikä pitää kunnolla huolta itsestäni.



Sen jälkeen elinkin pitkään vain salaatilla. Söin aina salassa, jotta ruokatottumukseni eivät tarttuisi tyttäreeni. Halusin hänen olevan terve, vaikka minä vaadinkin itseltäni liikoja. Olin aina ollut hoikka ja koska olin koko elämäni upottanut suruni syömättömyyteen, en voinu sietää niitä muutamaan iän ja perhe-elämän tuomaa lisäkiloa, jotka näkyivät heti.



Tarkastelin itseäni usein peilistä ja olin onnellinen nähdessäni, että kasvoistani  oli hävinnyt se pieni pyöreys, joka niihin oli kavalasti hiipinyt.



Nojasin peiliin ja tunnistin taas vanhan itseni kaiken sen teeskentelyn ja vanhentumisen alta. Päätin, että nyt minun pitäisi taas keskittyä itseeni. Kun Chrystal olisi tarpeeksi vanha, minä palaisin lavoille. Minun oli päästävä taas tanssimaan. Samana iltana soitin Hectorille ja sovimme asiat kuntoon. Hän antaisi minun palata pikkuesitysten sivutähdeksi, mutta se olisi jotakin, se olisi vanhan elämän uusi alku.

***



Minua ärsytti herätä aikaisin. Kello oli hädin tuskin viittä kun nousin ylös kuten äiti oli pyytänyt. He molemmat menisivät aikaisin töihin, ja minun piti mennä äidin mukaan, koska en saanut olla yksin.



Istuin väsyneenä aamiaispöytään. Isä oli lähtenyt jo töihin, se oli mälsää. Hän meni vuosi vuodelta vain aiemmin ja aiemmin töihin, eikä hän koskaan ehtinyt leikkiä kanssani. Äiti selitti miljoonatta kertaa, etten saisi häiritä muita tanssioita kun olin konserttitalolla.



Lähdimme ajamaan, eikä aurinkokaan ollut veilä noussut. Istuin hiljaa pää nuokkuen ikkunaa vasten.



Äiti tervehti iloisesti tiskin takana puhelimeen puhuvaa Gabriellea, he olivat tunteneet kauan.



Menin äidin perässä alas, jossa oli hänen valmistautumishuoneensa. Jäin katsomaan itseäni vanhasta peilistä. joka nojasi seinää vasten.
"Chrystal?" äiti huudahti ja kipitin nopeasti hänen peräänsä. Hän sai aina sätkyn jos hävisin kahdeksi sekuniksi.





Minä istuin kiltisti tuolille kun äiti alkoi laittautua. Hänellä meni aina ikuisuuksia kun hän valmisteli meikkiään. Tänään oli vuorossa yhdet viimeisistä harjoituksista, johon Hector vaati meikit ja puvut, jotta saataisiin hyvä kuva miltä näytöst tulisi näyttämään. Minä istuin välillä tylsistyneenä, välillä seurasin lumoutuneena hänen työskentelyään.



Saatuaan itsensä valmiiksi hän vilkuili vielä noin tuhat kertaa peiliin.
"Älä missään nimessä poistu tästä huoneesta kun olen poissa", äiti vannotti taas kun oli lähdössä harjoittelemaan.
Nyökyttelin kuuliaisesti vaikken ymmärtänytkään miksi hän holhosi aina niin paljon.



Istuin tylsistyneenä polvet rinnassani ja katselin äitini maalaamaa seinää miljoonatta kertaa.



Kuten monesti ennenkin olin tunnin kiltisti ja sitten hiivin seuraamaan harjoituksia.



Katselin lumoutuneena miten äitini liikkui lavalla. Tiesin, että hän oli yksi taitavimmista tanssijoista. Olin joskus salaa unelmoinut, että minusta tulisi samanlainen. Että voisin seurata äidin jalanjäljissä ja tanssahdella vielä isoillakin lavoilla. Äiti nimittäin menisi sellaisille, heti kun minä olisin tarpeeksi vanha jätettäväksi isän kanssa kahden hän lähtisi mukaan reissuille ja tanssisi jopa Pariisin lavoilla.



Harjoitusten jälkeen äiti sanoi, että voisimme ihan hyvin syödä tänään konserttisalin yhteydessä olevan ravintolassa. Se oli harvinaista, sillä yleensä äiti kannatti terveellistä kotiruokaa.



Olin innoissani tutkiessani listaa ja sain ensimmäistä kertaa valita itse mitä haluaisin syödä. Minulla oli kamala nälkä.



Hymyilin koko automatkan kotiin. Minusta oli kiva viettää aikaa äidin työpaikalla ja päästä välillä kurksitamaan siihen taianomaiseen maailmaan missä keijukaiset hyppivät lavoilla kuin satuniityillä. En malttanut olla kuvittelematta itseäni joskus noille lavoille...

***

torstai 20. maaliskuuta 2014

10.



Heipähei! teinpäs tämän nyt näin nopeasti kun sain itseäni niskasta kiinni! Tämä on vähän täyteluku jonka tarkoitus on vain siirtää tarinaa aavistuksen eteenpäin (:
Mutta kommentteja silti ja seuraavaa lukua yritän alkaa kuvailemaan mahdollisesti jo huomenna!

***



"Kia jätti minulle ja Rasmukselle kaiken." Sanoin tyhjällä äänellä Patricille sinä iltana kun Kian testamentti oli käsitelty.
"Rasmus jää Bellen kanssa asumaan vanhaan taloomme. Mutta meillä olisi viimein mahdollisuus ostaa oma, kunnollinen talo."
Tiesin, että tämä oli unelmiemme täyttymys, mutta samalla se todisti, että Kia todella oli poissa.



Heti kun löysimme halvan, mutta upean omakotitalon teimme kaupat. Se oli aivan uusi ja siinä oli paljon laittamista, mutta meistä se oli parasta. Nostin Chrystalin syliini ja kannoin hänet haparoivin askelin ulos kodistani, jossa olin viettänyt elämäni tyhjimmät vuodet.



Uusi omakotitalomme oli valtava. Patric oli jäänyt vanhaan kotiimme kantamaan viimeiset tavarat kuormaan. Minä ja Chrystal valloitimme talon ensimmäisenä.



Luikahtaessani sisään puoliksi avaamastani ovesta, tiesin, että olin astunut juuri valtavan harppauksen tulevaisuuteen ja jättänyt suuren osan mennyttä taakseni. Avarassa ja valoisassa aulassa oli helppoa ajatella, että voisin pysyä siinä, pienessä sadussani.



"Tähän pitää laittaa korkea aita!" hihkaisin Patricille suunnitellessamme pihaa.
"Hmmm", mies vain mutisi vastaukseksi ja näytti miettivältä.



"Sinun pitää edes teeskennellä innostunutta, ettei minulle tule paha mieli!" moitin häntä.
"Minähän olen innoissani!" Patric väitti vakavin naamoin.
Ehkä hän oli väsynyt pohtimaan kaikkea. Meillä oli takanamme monta suunnittelupäivää ja edessä oli vielä runsaita, puhumattakaan toteutuksesta.



"Ja tähän voisimme vaikka laittaa pienen uima-altaan", vitsailin.
"Aivan mainio idea! Mietin juuri ihan samaa!" Patric huudahti haltioissaan ja sai minulta vihaisen katseen.
"Noniin herra-toteutan-toivettasi palaa takaisin väsyneeksi ja lopeta tuo", sanoin, mutten voinut olla hymyilemättä hänelle.



Suunnittelut jatkuivat päivästä toiseen lähinnä niin, että minä puhuin ja Patric hoiti sitten todellisen ideoinnin. Sateisina päivinä sisustimme taloa.



Patric oli kohtuuttoman ylpeä saatuaan kasattua pihalle sekä aidan, että kasvimaan. Minun piti vähän herätellä häntä ja palauttaa maan pinnalle. Tehtävää oli vielä runsaasti, jota saisimme kaiken valmiiksi ennen talvea, jolloin voisimme siirtyä kunnostamaan sisätilat lopullisiksi.



Vaikka jotkut päviät olivat vaikeita meidän piti vain kuvitella tulevaa ja sitä, että pian se kaikki olisi takana päin ja me saisimme totetuttaa unelmiamme.



Ja niin päivät vain vierivät huomaamattamme ohitse remonttien ja laittojen ja viimein kaikki oli valmista. Elimme monen mielestä unelmaa. Patric nousi aamuisin aikaisin ja kävi herättelemässä Chrystalin, tarjosi tälle aamiaisen, herätti minut suukolla ja poistui töihin.



Minulle jäi siis tyttäremme hoitaminen päivisin. En ollut pyytänyt päästä takaisin lavoille, vaikka olin sitä monesti pohtinut. Chrystal on liian pieni, näin on hyvä, hoin itselleni.



Ja toisaalta pidellessäni täydellistä lastani sylissä en edes halunnut muuta. Nähdessäni hänen hymynsä olin täydellisen tyytyväinen.



Tälläistähän perhe-elämän piti olla? Tälläiseksi olimme sen salaa Rasmuksen kanssa kuvitelleet istuessamme huoneen lattialla oven takana kuunnellen vanhempiemme riitoja. Olin päättänyt jo silloin, että haluan olla äiti, joka on läsnä ja rakastaa.



Välillä minua epäilytti tämä elämä, mutta suljin sen sisälle sisääni ja toistin aivottomana loppumatonta kaavaa.



Jossain vaiheessa me olimme alkaneet luonnostaa antaa toisillemme hyvästi- ja tervetulosuukkoja. Kun Patric saapui kiirehdin häntä vastaan ja annoin suukon, kuten jokaisena päivänä. Chrystal oli leikkimässä, kuten aina. Minä kävin vaihtamassa mukavampia vaatteita, koska tänään minun ei tarvinnutkaan mennä asioille ja menin laittamaan ruokaa.



Patric haki tyttäremme huoneestaan.



Rakastin keittiötämme, se oli valtava ja niin kotoisa, että olisin voinut viettää kaiken aikani siellä. Rakastin sen vaaleita sävyjä ja yrttien ja hedelmien tuoksuja. En ollut koskaan ollut hyvä ruuanlaittaja, eikä minusta taitaisi sellaista koskaan tullakaan, mutta pidin silti keittiössä häärimisestä. Rajansa tietysti kaikella.





Syödessämme keskustelimme mitä olimme tehneet päivän aikana. Kuten pariskunnat tekevät? Emme me oikeastaan olleet pariskunta. Olimme kaksi sekopäistä ihmistä, jotka olivat jumittuneet jättimäiseen kotileikkiin, eikä kukaan osannut enää katkaista sitä. Kai me olimme silti onnellisia. Sitähän onni on? Että on omakotitalo, lapsi ja kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan. Vaikkemme me rakastaneetkaan toisiamme lasta me molemmat palvoimme kuin taivasta.



Patric vei Chrystalin nukkumaan ja viipyi aina useita hetkiä tytön huoneessa, lukien tälle satuja ja vain katsellen tämän rakastavaa hymyä. Tiesin, että lapsi tulisi saamaan isältään kaiken periksi, Patric oli täysin lumoutunut tyttärestään.



Minä olin ottanut tavakseni hiipiä autotalliin minulle räätälöityyn nurkkaukseen. Tanssin siellä musiikin hiljaa soidessa taustalla. Mietin elämääni ja tulevaisuuttani. Ihmettelin sen täydellistä tyhjyyttä. Mietin olinko minä onnellinen. Kai minä olin, toisaalta minä tiesin hyvin vähän onnellisuudesta. Tiesin rakastavani tytärtäni ja kunnioittavani Patricia. Riittäisikö se? Einhän minä voisi toistaa äitini virheitä?

***

HEjjjaah! Siinä se viimein ^^! Mitäs piditte? Seuraavassa osassa siirrytäänkin sitten jo kolmanteen sukupolveen :o

Sekä pahoitteleen joissain kuvissa näkyviä rakennustilaruudukoita (en tajua miten ne ovat sinne jääneet ;c ) ja jotain muita sekavuuksia, yritän karsia moiset outoudet pois (: